Suomen maratonmelonnan valtikka pysyi tukevasti länsirannikolla koko 1990-luvun. Kaiken perusta oli säälimätön melonta avovedessä aikana, jolloin melontaergometrit olivat lähinnä vitsi. Läpi talven sulana virtaava Eurajoki tarjosi puitteet kilometritehtailulle, jossa ei lämpömittaria tuijoteltu.
Jokaisena viikonloppuna joulukuun alusta maaliskuun loppuun joessa kävi vilske kymmenien melojien kerätessä kilometrejä. Maaliskuun aikana tonnareita tuli jo niputtain. Maailman kärkeen kuuluneet Esa Huova ja Jari Väkiparta ahnehtivat uskomattomimpia määriä yli 600 kilometrin kuukausitahdilla. Varsinkin Huovan legendaarinen tupla-20 herättää kunnioitusta kaikissa talvella meloneissa. Esa ajoi aamuhämärissä Raumalta Euraan runsas 40 km, meloi 20 kilometriä pakkasessa, vaihtoi hangessa vaatteet, ajoi takaisin Raumalle, hakkasi 2 mottia halkoja ja ajeli uudestaan Euraan ja meloi päivän hämärtyessä toisen 20 km. Illalla edessä oli usein vielä hiihtolenkki Lähdepellon laduilla.
Alle 5 asteen pakkasissa monet Etelä-Suomen melojat suuntasivat tiensä Euraan, mutta todistetusti 17 asteen pakkasessa paikalliset vielä lähtivät vesille. Menoa kauhisteli esimerkiksi Kemijärvellä tuolloin asunut Arto Mukkala, joka erehtyi välillä tulemaan hytisemään pohjoisesta etelänleirille. Arton melontaharjoittelu tapahtui suuren osan vuodesta Kemijärven uimahallissa ergometrillä trooppisissa olosuhteissa.
Hyvin samankaltaiseen talviseen harjoitteluun perustui esimerkiksi Ruotsin, Norjan ja Tanskan melojien kansainvälinen menestys.
