Teksti ja kuvat Leo Kaukianinen
(
Julkaistu Meloja lehti no.6 1985)
Masters Games-kilpailut olivat
ensimmäiset urheilun historiassa ja tarkoitetut yli 35-vuotiaille
entisille ja nykyisille aktiiviurheilijoille. Osanottajat oli jaettu 5
vuoden välein ikäsarjoihin 35-60v. Toronto oli saanut kunnian olla
ensimmäinen järjestävä kaupunki. Lajeja oli 24, joista melonta
yhtenä vesiurheilumuotona. Perinteisistä lajeista olivat
edustettuna mm. yleisurheilu, soutu, purjehdus, uinti, koripallo,
pyöräily, jääkiekko jne.
Ajatus osallistumisesta Masters
Games-kilpailuun kiteytyi mielessäni jo syksyllä 1984. Ensimmäinen
takaisku valmistautumisessa sattui marraskuussa -84. Tällöin
revähtivät koripallopelissä oikean polven nivelsiteet. Kuukauden
pakollisen harjoitustauon jälkeen pääsin aloittamaan harjoittelun
uudelleen. Tukisidettä käyttäen alkoi hiihtokilometrejä kertyä.
Voimaharjoittelu kuului myös ohjelmaani allasmelonnan lisäksi.
Maaliskuun 17 päivänä avovesikauden alkaessa takana oli yli 1000
km hiihtoa ja muutama kilpailu: Pääkaupunkihiihto ja tottahan toki
myös Finlandian pakkashiihto. Päivittäiset
avovesimelontaharjoitukset sujuivat ilman vilustumisia räntäsateesta
ja pikku pakkasista huolimatta. Helsingin kaupungin Kyläsaaren
puhdistamon sulassa sain tarpeellisia kovuutta melontaani. Olivathan
seuratoverini Suomen eturivin melojia. Kesäkauden melontaharjoittelu
sujui suunnitelmien mukaisesti. Kanoottikin tuntui liikkuvan taas
pitkästä aikaa vauhdikkaasti. Saarijärven Yöttömän yön melonta
koskineen (57km) oli useampana vuotena kiehtonut mieltäni. Päätin
osallistua kilpailuun, joka pidettiin 30.6.1985 lähtöpaikan ollessa
Karstulassa ja maaliintulon Saarijärven Summasaaressa. Pahin, mitä
tässä vaiheessa voi kilpailijalle sattua, tapahtui minulle. Sain
vasempaan ranteeseeni jännetuppitulehduksen. Fysikalisen hoidon
myötä pakollinen 10 päivän melontatauko oli tosiasia. Harvoin
tulee melontakaudella juostua niin paljon kuin nyt juoksin.
Rannelasta ei juoksua haitannut, eikä myöskään voimistelua
toispuolisine voimaharjoituksineen.
Kanoottiliiton Heino Lipsanen oli
hoitanut ilmoittautumiset sekä muut tarpeelliset asiat mallikkaasti
Kanadaan. Ainoastaan lähettämämme USA:n teleksiin, jossa
tiedusteltiin kanootin vuokrausta, ei tullut vastausta.
Tarkoitukseni oli matkustaa USA:han kolme viikkoa ennen kilpailua ja
harjoitella siellä. Nyt tulikin pulma eteen. Onneksi Finnairilla oli
urheiluhenkinen ystävä, joka hoiti oman kilpakanoottini USA:han.
Lähtökin oli jo ovella. ”Töpinpuoleen” kuuluivat vaimoni sekä
molemmat poikani. Matkan USA:han olivat varanneet Suomi-seuran
lennolta 18.7-14.8.85. JFK:n kentällä oli kenttähenkilöstöön
kuuluva virkailija vastassa, ja kanootin nouti rahdista oli nopeasti
ohi. Sisarenpoikani Martti Miettisen autolla matka jatkui
Connecticutin osavaltioon kanootin ”huilatessa” auton katolla.
Tukikohtani USA:ssa oli lankomieheni omakotitalo Ridgefieldin
kaupungissa Stony Hill Roadilla.
Connecticut on täynnä pieniä lampia,
mutta järjestään kaikissa niissä oli vesilläliikkumiskielto.
Lampereet ovat näet ns. vesijärviä joista kaupungit ottavat
juomavetensä. Tuttavani avulla pääsin kuitenkin harjoittelemaan
kahdessakin järvessä. Tosin harjoituskerralta oli maksettava yhden
dollarin käyttömaksu. Jo Suomessa olimme päättäneet viettää
pari viikkoa kuumassa Floridassa. Vuokrasimme auton kolmeksi viikoksi.
Onnekkaasti saimme aivan uuden Ford-henkilöauton, jolla
oli ajettu vain 1800 mailia. Kanootti
tukevasti kattotelineellä starttasimme klo.5 aamulla
etelää kohti. Komeaa oli porhaltaa
New Yorkin läpi ja edelleen George Washingtonin sillan
yli New Jerseyn puolelle.
Tavoitteenamme oli Lake Worth 2200 kilometrin päässä ja alla
valtatie 95. Koko maan kattava nopeusrajoitus 55 maili/h (88km/h)
tuntui alhaiselta. Useat autoilijat ajoivatkin 60-65m/h.
Toisinaan matka taittui rekka-autojen perässä jopa 70 mailin tuntinopeudella. Rekkakuskeilla oli
autoissaan CB-radiopuhelimet, joilla he ilmoittivat toisilleen poliisin tutkapartiot. Systeemi tuntui
aukottomalta aaltomaisesta ajotavasta päätellen. Tiet olivat koko matkalla
2-4-kaistaisia yhteen suuntaan. Pakollisia pysähdyspaikkoja olivat
tietenkin tietullit sekä bensiini/ruoka-asemat Mc Donalds´it
tutuiksi hampurilaisineen ja noipeine palveluineen. 2200 kilometrin
matkalta tiemaksut olivat yhteensä n. 10 dollaria. Ensimmäisenä
päivänä ajoimme 15 tuntia ja ylitimme South The Borderin.
Alligaattorit pysyivät piilossa
Heinäkuun 22 päivänä jouduimme
Etelä-Carolinassa hurrikaani Bobin kynsiin. Olimme paikallisradiosta
kyllä kuulleet varoituksia, mutta emme osanneet ottaa niitä
todesta. En koskaan ole ollut sellaisessa kaatosateessa. Tuntui aivan
siltä, kuin kaksi miestä olisi paiskanut ämpäreillä vettä
molemmilta sivuilta tuulilasiin. Vaikka pyyhkijät toimivat täysillä,
en nähnyt vesiverhon läpi muuta kuin kanootin keulananarut ja
edessä ajavan auton hätävilkut, nämäkin vain polaroitujen
aurinkolasien läpi. Kanootti tempoi katolla mielettömästi, vaikka
se oli sidottu sekä edestä että takaa puskureihin ja keskellä
lisäksi kattotelineeseen. Tiellä oli vettä kymmenen senttiä, ja
ilmeisesti tästä syystä autoilijat eivät uskaltaneet pysähtyä.
Yhtäkkiä auton kattolistat antoivat periksi ja kanootti
telinenineen putosi toiselle kyljelle roikkumaan. Onnekkaasti
kohdalle sattui motellitaajama, johon ajoimme muiden autoilijoiden
perässä. Seuraavana aamuna klo. 10 myrsky oli kuin pyyhkäisten
ohi. Kommellusten jälkeen matka jatkui kanootti rengaskorjaamolta
saadun kuorma-auton sisärenkaan päälle kiinnitettynä. Perille
Lake Fothiin saavuimme matkan kolmantena päivänä. Lehmän
henkäykseltä tuntuva lämpö (+34° c) otti matkalaiset vastaan.
Tukikohtana meillä oli suomalaisen omistama lepoisantunnelmallinen
Granda Garden hotelli Frederal Higwayllä. Harjoittelemaan pääsin
täydellä teholla heti tulopäivänä Lake Osbornella. Kuumuuden
vuoksi tein aamulenkin klo. 7 aikoihin ja iltalenkin kaksitoista
tuntia myöhemmin. Järvellä oli uintikielto alligattorien takia.
Tosin minä en nähnyt niitä lainkaan, vesikäärmeitä kylläkin.
Luotin siihen, että useimmat alligaattorit olivat kasvis- ja
kalansyöjiä. Oli mahtava tunne meloa järveltä lähevillä
mutkaisilla joilla. Monikaan floridalainen ei varmaan ollut nähnyt
mahonkista kilpakanoottia. Rannat olivat näet mustanaan
ihmettelijöitä. Eräänä päivänä päätimme ajaa Floridan
eteläkärkeen Key Westiin. Varhain aamulla, klo. 5:n tienoissa,
starttasimme kanootti auton katolla kohti uusia paikkoja. Mahtavia
siltoja (pisin 7 mailia) ihmetellen saavuimme ennen puolta päivää
perille. Kauniinpia paikkoja saa maailmasta hakea! Meksikonlahti
vihreänä tien oikealla ja Atlantti turkoosinsinisenä vasemmalla
puolella, häikäisevän valkoisia hiekkarantoja ja bungaloweja
silmänkantamattomiin! Ajoimme auton Meksikonlahden rantaan. Kanootti
alas ja vesille! Oli hämmästyttävä tunne, kun näki monen metrin
syvyydessä olevat korallit.
Imu, jota en unohda
Lähestyessäni taas kerran
pengerryksen päässä olevaa monen kilometrin pituista siltaa,
ihmettelin kanootin kevyttä menoa. Alitajunta pani varoituskellon
soimaan päässäni. Katsoessani parin sadan metrin päähän,
huomasin kauhukseni puolen metrin korkuisen ristiaallokon vellovan
sillan alla. Silloin tajusin, että olin tullut liian lähelle siltaa
ja että imu veti kanoottia kohti hyökyjä. Yrittäessäni kääntää
kanoottia, ei peräsin totellut lainkaan. Melalla sain kanootin
käännettyä takaisin päin, ja lähdin melomaan vimmatusti kohti
turvallisempia vesiä. Katsoessani rannan kiintopisteitä, havaitsin
kanootin menevän pikemminkin taakse- kuin eteenpäin. Nyt tuli
kiire! Voimani äärimmilleen ponnistaen sain muutaman vaaksan
kerrallaan kanoottiani eteenpäin. Katsoessani taas kerran
maamerkkejä, katseeni osui nimikylttiin: ”Shark Bay”! Silloin
vasta pelästyinkin! Onneksi imu oli jo hellittämässä. Jalat ja
kädet täristen meloskelin ”muina miehinä” perheeni luokse.
Myöhemmin kuulin, että imu aiheuttavat nousu- ja laskuvesi. Jos
olisin joutunut imun vietäväksi, se olisi kuljettanut minut kuusi
tuntia Atlantille ja tuonut toisen kuuden tunnin jakson aikana
takaisin – jos olisi. Lähin paikka olisi ollut 200 mailin päässä
sijaitseva Kuuba. Nöyrin mielin lähdin ajamaan kohti Lake Worthia
kokemustani ihmetellen. Floridan matkaan sisältyi myös parin päivän
”trippi” Bahaman Nassauhun, käynti Disney Woldissa sekä Kenedyn
avaruuskeskuksessa, missä onnekkaasti näimme sukkulan lähdön.
Unohtaa ei sovi myöskään San Augustinen alligaattorifarmia.
Florida on melonnan harrastajalle hienoa seutua, siellä kaikkialla
on jokia ja pieniä lampia. Pari viikkoa oli kulunut kuin siivillä,
ja oli aika palata pohjoiseen. Tuhdilta tuntui taas Miettisen Eijan
kaalisoppa iänikuisten pitzzojen jälkeen. Ns. tyhjennysharjoituksen
tein West Redding -järvellä. Puolentoista tunnin rehkimisen jälkeen
olo tuntui melko ”matsilta”. Kantaessani kanoottia autolle,
järven rannalla ilta-auringossa ongella istuskeleva tummapappa
katsoi minua ryppyisellä naamalla ja kysyi: ”Will better now?”
Pysähdyin todella ajattelemaan, onko tässä mitään järkeä.
Eihän siinä muuta voinut sanoa, kuin: ”One hudred per cent”.
Torontoon ajoimme luonnollisesti Niagaran putousten kautta. Toronto
on suurkaupunki, jonka väkiluku on yli kaksi miljoonaa. Perille
saavuimme kilpailuja edeltävänä päivänä. Master Games oli
voimakkaasti esillä katukuvassa. Identifioinnin jälkeen aloimme
etsiä melontapaikkaa, joka olikin aivan maailman korkeimman
CN-towerin (n. 550m) helmoissa. Melontapaikaksi oli valittu 10
minuutin laivamatkan päässä sijaitseva Centre Island. Ratapoijut
oli vedetty saariston keskelle olevalle suojaiselle 1,5 km:n
pituiselle suoralle. Paikka oli täydellinen.
Peesaajat tuotti järkytyksen
Huomasin saapuneeni aivan viimmeisten
joukossa. Muiden harjoitukset olivat jo täydessä käynnissä.
Iltalenkin ja hyvin nukutun yön jälkeen olimme hyvissä ajoin klo.8
kilpailupaikalla. Melojia oli 12:sta maasta, yhteensä lähes 350.
Loppukilpailulähtöjäkin oli peräti 60. Kilpailut alkoivat minun
osaltani heti aamulla K1-500M alkuerillä. Olin omassa erässäni
toinen. Eriä oli kaksi, ja niistä kummastakin selvisi neljä
parasta loppukilpailuun, johon lisäksi pääsi yksi meloja ajan
perusteella. Loppukilpailu melottiin samana päivänä klo.14.
Alkuerien perusteella arvioin, että austraaliaiset olisivat pahimpia
vastustajiani. Lähtö ja voittajan maaliintulo ilmoitettiin haulikon
laukauksella.
Loppukilpailu oli erittäin tasaväkinen
250 m:n kohdalla oli vielä viisi kanoottia rinta rinnan. Olin
päättänyt aloittaa loppukirin 200m ennen maalia, mutta niin
näyttivät suunnitelleen muutkin.
Viimeiset kymmenet metrit runnoin kuin
sumussa, pelkillä käsivoimilla. Hävisin kilpailun voittaneelle
australialaiselle vajaan kanootin mitan. Kolmanneksi tullut jäi
puolestaan minusta n. metrin. Vielä saman päivän iltana
suoritettiin k1-5000. Startti tapahtui klo.19 lämpötilan olless
+28°C varjossa. Vauhti oli alusta lähtien lova. Kärkijoukon
muodosti viiden melojan ryhmä, johon kuuluivat minun lisäkseni
kaksi australialaista sekä yksi USA.n ja yksi Kanadan edustaja.
Kilpailu suoritettiin kahtena kierroksena. Ensimmäinen kierros
mentiin australialaisten ja USA:n miehen johdolla, mutta ryhmä pysyi
hyvin koossa. Kokemuksesta tiesin että meloja, joka
ensimmmisenä ampaisee viimeiselle ”tonnille”,on 90%:n
vaarmuudella voittaja. Niinpä parisataa metriä ennen viimeistä
kaarretta ” tykitin” niin paljon kuin vain irti sain.
Onnistuinkin vetämään kanootin mitan etumatkaa. Kaarrekin meni
hyvin, toisin kuin australialaisilta, jotka ajoiva kolinasta ja
metakasta päätellen yhteen. Selkä notkuen kiskoin kohti maalia.
700 m:n kohdalla hypähti sydämeni kurkkuun, kun molemmaata
australialaiset tuikkasivat kanoottinsa ”peesiini”. Olin kysynyt
ennen kilpailuja tuomareilta, noudatetaanko Master Gamessa uutta
peesaussääntöä, jonka mukaan johtavan kanootin laineella saa olla
koko viimeisen tuhatmetrisen. Vastaus oli selkeä: ”no”.
Huusinkin peesaajilleni, että heidän pitäisi ottaa omat ratansa,
mutta turhaan. Mielessäni kävi kaikki harjoittelun rasitukset,
pikkupakkasissa ja räntäsateessa melotut harjoituskilometrit. Hoin
itselleni: ”selällä, selällä”. Tiesin, että jos veto lähtee
vain käsillä, on peli pelattu. Merkillisesti jostkin ilmaantuu
vielä voimavajoja, kun kilpailu on tasaväkinen. 200 metriä ennen
maalia otin itsestäni kaiken irti. Palleaan koski vietävästi ja
keuhkot olivat kuin tulessa. Viimeisellä poijurivillä olimme vielä
jokseenkin tasoissa. Kuulin, miten kuuluttaja huusi:”very hard
finish!” Ei siinä kukaan antanut periksi. Voitin kilpailun metrin
erolla.
Maalissa australialaiset heittivät
vettä päälleni. Minä puolestani laususkelin heille
”kohteliaisuuksia”, jotka eivät siedä painoasua. Jälkeenpäin
selvisi, ettei heille ollut tiedotettu vanhan peesaussäännön
noudattamisesta. Anteeksipyynnön ja kädenpuristukset olivat
paikallaan. Uusi sääntö on melko ilkeä, kun ajatellaan esim.
tilannetta, jossa johtavan kanootin takana roikkuu kaksi saman maan
melojaa, joista toinen tökkii peesattavan melaa.
Palkintoseremoniat olivat juhlalliset.
Itse suuri Gert Fredriksson jakoi palkinnot. Seistessäni voittajana
palkintokorokkeella tulivat mieleeni ne lukuisat vaikeudeat ja
vastukset, joita olin joutunut kohtaamaan valmistautuessani tälle
matkalle. Tämä hetki kuitenkin korvasi kaiken.
Kilpailut jatkuivat minun osaltani
parin välipäivän jälkeen k1-25000 m:n maratonmatkalla.
Lähtö oli yhtä kovavauhtinen kuin
5000 m:n kilpailussa, ja sama ryhnä erottui taas joukon kärkeen.
Vuorotellen johtaen tulimme n.10km:n
kohdalle, ja oli aika imeä kanoottiin sijoittamastani pullosta
urheilujuomaa. Mutta vaikka imin
todella posket lommolla, en saanut suuhuni pisaraakaan. Tulin siihen
johtopäätökseen, että letkun alapäähän laittamani
pyöränventtiili oli tukkeutunut nesteen sisältämistä
suolakiteistä. 15 km:n kohdalla oli pakko mennä laituriin ja
kiskaista venttiili irti. 30°:n helle oli vienyt jo pahasti
nestehukan puolelle. Melonta oli yhtä kramppia ja tuskaa. Etenkin
kaksi
viimeistä kilometriä olivat työn
takana. Yli puolet kilpailijoista keskeytti helteen vuoksi.
Kilpailun voitti USA:n edustaja,
kanadalainen oli toinen, australialainen kolmas ja minä neljäs.
Amerikkalaiset olivat kehittäneet
aivan oman tyylin pitkänmatkan melontaa varten.
Vartalon kääntö oli melkeinpä
ylilaaja ja penkin korotus 5-6 cm. Mikä kummallisinta, vauhti oli
alusta loppuun murhaavan kova. Minkäänlaista irtiottoa en
havainnutm en edes kaarteissa. USA:ssa ja Kanadassa pitkänmatkan
melonnat ovat hyvin suosittuja kilpailuja.
Keskustellessni amerikkalaisten kanssa
selvisi, miksi en ollut onnistunut vuokraamaan kanoottia.
USA:ssa on vain 350 rekistöröityä
melojaa, eikä läheskään kaikilla heistäkään ole omaa
kanoottia.
Seurat omistavat pääsääntöisesti
kanootit, joilla melotaan ”lukujärjestyksen” mukaan. Kanootit
ovat siis todella tehokkaassa käytössä.
Lepo kesken harjoitusrääkin
Master Games-kilpailut olivat yleisesti
ottaen hyvin järjestetyt, ja melontapaikka oli valittu hyvin. Sitä
voisi vaikka verrata Helsingin Seurasaareen, jos ”Seurasaaren”
keskellä olisi 1,5 km:n melontaradat. Centre Island on hyvin
suosittu torontolaisten virkistyspaikkana, minkä ansiosta katsojia
oli runsaasti. Henki kilpailupaikalla oli mahtava. Kaikki olivat
iloisia ja välittömiä. Sain monta kirjeenvaihtoystävää ja
paljon oli melojia, jotka kyselivät Suomen oloista. Kilpailujen
järjestäjät ihmettelivät kovasti, miksi Suomi oli lähettänyt
ainoastaan yhden melojan. Esim austraaliaisia oli 12. Käsitykseni
onkin, että esim. seuratoverini Unto Elo olisi tehnyt siistiä
jälkeä palkintopöydällä, ja olihan meillä muitakin kovia
tekijöitä. Minun osaltani kilpailut päättyivät tuohon
maratonpäivään. Märät varusteet kassin ja auton keula kohti
USA:ta. Perillä Connecticusissa olimme klo.3:n tienoissa aamuyöllä.
Aikataulu oli tiukka. Jo seuraavana päivänä, 14.8 nousimme
Finnairin DC-10:llä ilmaan JFK:n kentältä. Oli aika huokaista
helpotuksesta. Huolet olivat muiden murheita. Jälkeenpäin olen
ihmetellyt erästä seikkaa. Kun olin harjoitellut melko rankasti
puoliväliin kesää ja sitten jouduin pitämään käsivamman vuoksi
yli viikon pituisen melontatauon, olisi luullut, että tosimelonnat
oli melottu. Ensimmäisten varovaisten melontalenkkien jälkeen
tunsin suorastaan uhkuvan melontahaluja. Liikeradat olivat laajoja,
ja voimaakin tuntui olevan mahdottomasti. Lepo kesken
harjoitusrääkkiä? Jos taas ajatellaan näinkin pitkää, 4 viikkoa
kestävää harjoittelu- ja kilpailumatkaa ”omin nokkineen”
vierassa ympäristössä, on siinä omat pulmansa. On
kuljetusongelmat, harjoittelu, huolto, puhumattakaan useista
ilmoittautumista kilpailupaikalla. Kuulutuksia on seurattava, samoin
joukkuenjohtajien kokouksia ym. Ihme, että selvisin. Suuri kiitos
kuuluu perheelleni sen antamasta tuesta, samoin Amerikassa asuville
sukulaisille sekä Kanoottiliitolle, ja omalle seuralle
Merimelojille, jota minulla oli kunnia edustaa.
