Muistoja menneiltä kultaisilta vuosilta
Olen käynyt katselemassa useammassa maassa olympiakisojen suorituksia, mutta kotimaiset vuoden 1952 Helsingin olympialaiset jäivät nuorelle pojalle lähtemättömästi mieleen. Asuin Munkkiniemessä Solnantiellä, jonka loppupäässä oli olympialaisten soutajien varikko. Muistan elävästi, miten faija totesi: "Kuule kundi, lähdetään tsiikaan neekereitä". Noihin aikoihin kyseinen nimitys oli täysin yleiskielinen. Olin utelias nassikka ja kävin päivittäin ihmettelemässä ulkomaan ihmeitä. Vaihtelin heidän kanssaan kolikoita.
Soutujen lisäksi tuli käytyä katsomassa isän kanssa melontakisoja, kun ne olivat sopivasti matkan varrella Melaveikkojen vajalle. Vaja sijaitsi Ourit-saarella. Aikanaan vaja jouduttiin siirtämään pois nykyisen soutustadionin paikalta vuodelle 1940 myönnettyjä kisoja varten.
Myöhemmin olen päässyt tutustumaan kanadalaisyksiköissä olympiapronssia voittaneeseen Olavi "Jampero" Ojanperään, jonka harjoitusmenetelmät tekivät minuun suuren vaikutuksen. Meren ollessa jäässä Olavi sahasi ison avannon ja heitti tikkaat, joihin oli tehnyt istuimen, avannon yli ja kauhoi reikäisellä melalla armottomia treenejään sadevaatteet päällään. Viikonloppuisin Jampero osti menolipun junaan Heinolaan tai Lahteen. Sieltä Ojanperä vaelsi yöpyen autiomajassa kotiin viikonlopun aikana. Talvella hän hiihteli samoja reittejä. Voimaharjoituksina Olavi melojakavereineen näyttivät kaupungin miehille, miten lapiotöitä tehdään. Helsinkiä piti sodan pommitusten jälkeen rakentaa uudelleen ja tarvittiin paljon lapiomiehiä. Jampero ja kumppanit kävivät vapaaehtoisesti täyttämässä kuorma-autojen lavoja. Tekniikkana oli 50 heittoa toiselta puolelta niin nopeasti kuin pystyy ja 50 toiselta. Sitten minuutin tauko. Kaupungin miehet eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Kun lapiohommia ei enää ollut, Jampero kiersi metsässä kolmen kilometrin kuntorataa heittämällä 20 kilon kiveä päänsä yli taaksepäin. Loppumatka oli jo oman pään kannalta vaarallinen.
Helsingin olympialaisten melonnat olivat Suomen kannalta legendaariset.
Melonnan kuningatar oli Sylvi Saimo, joka väkevällä melonnallaan niisti kilpakumppanit naisten 500 metrillä. Uskomaton väkivahva Saimo repi tyypilliseen tapaansa lähdössä kajakin mitan eron pahimpiin kilpakumppaneihinsa Itävallan Gertrude Liebhardiin ja Neuvostoliiton Nina Savinaan. Täpötäysi katsomo jännitti, hyytyykö Saimo lopussa kestävyyskoneiden aloittaessa loppunostonsa. Savina yritti ylirytmillä saavuttaa Sylvi Saimoa ja koki elämänsä happokylvyn hyytyen tönköksi kuin suolapatsas 100 metriä ennen maalia. Sen sijaan Liebhard nousi nousemistaan Saimon rinnalle. Valtavalla tahdonvoimallaan Saimo rykäisi viimeisillä metreillä 0,4 sekunnin eron itävaltalaiseen. Sylvi Saimo oli voittanut olympiakultaa.
Suomen kansan lempilaji yleisurheilu ei tuottanut kultamitaleja, mutta melonta vastasi siihen huutoon. Päävalmentaja Lasse Vepsäläinen oli pari viikkoa ennen kisoja pannut päänsä pantiksi kultamitalin puolesta. Itse asiassa Vepsäläinen totesi, että hän ei halua puhua yhdestä vaan useasta kultamitalista. Tuon ajan maailman johtavassa melontamaassa Ruotsissa naureskeltiin Vepsäläisen puheille. Tällä kertaa pilkka osui omaan nilkkaan. Suomi voitti melonnan mitalitilastot neljällä kullallaan, yhdellä hopeallaan ja yhdellä pronssillaan. Ruotsi jäi toiseksi yhdellä kullalla ja neljällä hopealla.
Toinen suomalainen yksikkövoittaja oli Tammisaaren Thorvald Strömberg, joka ajan oppikirjamaisella tekniikalla löi 10000 metrillä luun kurkkuun Ruotsin melontalegenda Gerd Fredrikssonille. Miehet erkanivat jo alussa pääjoukosta ja kasvattivat eroa takaa-ajajiin vuorovedolla. Taivallahden melontastadionilla on harvoin nähty moista titaanien taistelua. Strömberg osoitti Tammisaaren saariston karuissa olosuhteissa kehittyneen kuntonsa eikä päästänyt Fredrikssonia peesiltään eteensä. Aina kun ruotsalainen kiristi, Strömberg kiristi enemmän. Thorvald Strömbergin aika 47.32,8 tuon ajan kalustolla kielii rautaisesta fysiikasta. 1000 metrillä osat vaihtuivat, ja Ruotsille kultaa, Suomelle hopeaa.
Kajakkikaksikoiden jymy-yllättäjät olivat Suomen Kurt Wires ja Yrjö Hietanen. Kukaan ei uskonut parin kultamahdollisuuksiin, ei edes pari itse, sillä Ruotsilla oli asettaa 10000 metrille voittamaton pari Åkerlund - Wetterström ja 1000 metrille sprintterivaltiaat Glusser - Hedberg. Mutta kympillä pari Wires - Hietanen rynni alussa johtoon eikä luovuttanut johtoa missään vaiheessa. Koko matkan peesillä meloneet ruotsalaiset huusivat "hop" pari sataa metriä ennen maalia ja nousivat lähes suomalaisten rinnalle, mutta noin sata metriä ennen maalia suomalaisten kajakista kuului valtaisa karjaisu, jonka siivittäminä Wires ja Hietanen nykäisivät samantien 0,4 sekunnin eron ruotsalaisiin. Helsingin olympialaisissa ei nähty montaa yhtä totista olympiahopeamitalistia. 1000 metrillä Wires ja Hietanen sopivat valmentaja Vepsäläisen kanssa taktiikan, jonka mukaan pari seuraisi ruotsalaisia ja nostaisi lopussa ohi. Kovapäiset toverukset kuitenkin antoivat palaa, kun kerran oli mela syönnillään. Johtoasema alusta loppuun ei jättänyt spekuloitavaa.
Vuotta aikaisemmin kajakkia melonut Olavi Ojanperä oli pudonnut MM-kisoissa varamieheksi ja koska olympialaiset kotimaassa kiinnostivat, Jampero päätti siirtyä kanadalaisyksikköön. Vuoden harjoitteet riittivät lahjakkaalle urheilijalle ja Ojanperä teki varsinaisen ihmeteon meloen pronssille 1000 metrillä. Hän näytti, että unelmat voivat toteutua, kun niihin itse uskoo.
Kuvat: Urheilun Kuva-Aitta nro.4
