Saksalaiset isojen miesten malleina

Suomalaiset yli 90 kiloa painavat maratonmelojat ovat vuosikausia tuskailleet isojen kehojensa sopimattomuutta pieniin kapeisiin kilpailuvälineisiinsä. Ei ole helppoa kiskoa lonkat kiinni kajakin kyljissä maratonkilpailuja. Kajakin paine lonkissa tukkii myöskin herkästi tärkeitä hermoratoja ja estävät veren normaalia virtaamista alaraajoihin, mikä aiheuttaa jalkojen puutumista aina tunnottomuuteen asti. Kantopaikalla jalat eivät kannakaan ja eteneminen muuttuu itselle tuskalliseksi mutta ulospäin humoristiseksi. Jokimaratoneilla on masentavaa jäädä kiinni kivikkoon, kun kevyemmät kilpakumppanit lentävät kivien yli vailla pienintäkään pohjakosketusta. Sileän veden maratonilla ottaa päähän, kun kevyemmät, itseään huonommat melojat roikkuvat leikitellen tsunamimaisella peesiaallolla, ja taas vastavuoroisesti näiden alle 90-kiloisten keijukaisten peesiaalto tuntuu lähinnä vitsiltä. Motivaatiota ja itseluottamusta syö myös se, kun pienetkin aallot tulevat syliin kajakin uidessa melkein pinnan alla.

Petteri Ehoniemi ja Jussi Wallin pohtivat kyseistä ongelmaa vuonna 2003 ajaessaan Bergeniin maratonmelonnan maailman cupiin. Kajakiksi miehet olivat valinneet Plastexin K2 Thunderin, joka oli parhaimmillaan, niin kuin monet muutkin kaksikot, alle 180-kiloiselle miehistölle. Miesten massa huiteli märillä vaatteilla ja meloilla lähes 200 kilossa. Ehoniemi ja Wallin olivat tottuneet olemaan maratonpiireissä niitä isoimpia kavereita, mutta rannalla ennen lähtöä miehet menivät sanattomiksi - kerrankin. Uudenmallista kajakkiaan Neumann Cometia tuunasivat lähtökuntoon kaksi miestä, joiden rinnalla Ehoniemi ja Wallin näyttivät lähinnä avaimenperiltä. Saksalaiset yli kaksimetriset ja toista sataa kiloa rasvatonta lihaa sisältävät Marc Westphalen ja Falk Zimmermann siinä valmistautuivat lähtöön. Westphalen oli lentänyt suoraan Duisburgin ratamelonnan maailman cupin Saksan nelikköjoukkueesta kiskomaan maratonia kaverinsa Zimmermannin kanssa. Suomalaiset eivät saaneet silmiään irti saksalaisista alfauroksista.

Startissa Saksan pojat lähtivät kuin kuppa Töölöstä. Lopputuloksissa he saavuttivat uskomattomasti pronssia Unkarin ja Espanjan vanavedessä, vaikka kantopaikat olivat heille tervanjuontia. Ehoniemi ja Wallin eivät olleet nähneet ennen mitään vastaavaa ja päättivät jatkaa uraansa. Wallin tilasi saman tien Willy Neumannilta isoille miehille sopivan kajakin ja miehet päättivät, että seuraavan vuoden MM-maratonilla maailman cupin 13. sija paranee. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja loppukesän Tampereen SM-maratonilla Ehoniemen välilevy pullahti kesken kaksikoiden kultataistelun. Petteri Ehoniemellä alkoi viiden vuoden taistelu selkänsä melontakuntoon saamiseksi.  Wallin aloitti oman korpivaelluksensa yksikkömaratonmelojana törmäten vuosi toisensa jälkeen isojen miesten ongelmiin.

Vuonna 2007 Wallin tutustui Descenso del Sellassa jättiläismäiseen tshekkiin - Petr Jamboriin. Jambor painoi niin ikään yli 100 kiloa ja meloi matalassa Sella-joessa kaksikossa kuin vimmattu. Jambor saavutti urallaan arvokisamitaleja maratoneilla helmenä Singaporen kajakkiyksiköiden MM-hopea Hank McGregorin kuitatessa toisen maailmanmestaruutensa. Isoilla miehillä oli ja on siis sittenkin lajissa toivoa.

Sittemmin välinevalmistajat ovat vastanneet huutoon ja valmistaneet entistä kantavampia yksikkökajakkeja. Esimerkiksi Nelon Moskito ja Zasteran Sprinter kantavat yli 110-kiloisia urheilijoita. Tshekin miesvuori Josef Dostal voitti vuoden 2014 MM-kultaa 1000 metrillä 113-kiloisena. Enää Ehoniemi ja Wallin eivät jaksa huolestua, vaikka vaa'at huutavat hoosiannaa kolminumeroisten vartaloiden alla.  

Legendojen Bergenin MM-maraton vuonna 2004

Tänä vuonna tuli kuluneeksi vuosikymmen kenties kovatasoisimmista MM-maratonmelonnoista kautta historian. Kilpailut pitivät sisällään lukuisia tapahtumia, joita suomalaiset seurasivat Norjan kuninkaan kesähuvilan puistossa suut ammollaan.

Heti junioreissa nähtiin tasoa, joka veti sanattomaksi. Britannian Paul Wycherley kyttäili koko kisan salmiakissa ja iski loppukirissä mestaruuteen. Suurin ennakkosuosikki isäntämaan Øyvind Sølberg jr jäi niukasti pronssille. Lapsenkasvoinen hentoinen bambi nimeltään Benjamin Brown kiinnosti kevyellä kosketuksellaan veteen kovasti faneja. Kaikkien ällistykseksi tämä lähinnä voimistelijan näköinen fauni voitti kakkosryhmän sijoittuen viidenneksi. Sijalla 13 oli Irlannin Barry Watkins voittaen sadasosilla Ruotsin suomalaistennöyryyttäjän Bjørn Grønstedtin. Muuan Jakub Adam meloi 20:nneksi. Kenelläkään suomalaisella ei ollut pienintäkään aavistusta, millaiseksi legendaksi tshekki vielä nousisikaan. Naisjuniorit voitti täysin ylivoimainen Stefania Cicali.

Miesten sarjassa nähtiin armoton taistelu vaikealla radalla. Tähti toisensa jälkeen kolaroi, kaatui tai muuten vain hyytyi. Keskeyttäjien lista oli täynnä ennakkosuosikkeja: Michael Leverett, Tomas Jezek, Steffen Burkhardt, Jari Väkiparta, Sabino Candela, Marco Lipizer, Istvan Salga ja Edwin de Nijs. Lähes 40 km:n kilpailun voitto oli kahden kauppa. Kupletin juoni oli sellainen, että uransa kukkeinta vaihetta melova Manuel Busto Fernandez vei ja muut yrittivät vikisten roikkua peesillä. Busto syöksyi heti alussa kärkeen ja dominoi kisaa koko ajan. Lopussa mukana oli enää Tanskan fyysinen ihme Michael Kongsgaard, jonka lihassolujen kombinaatio on uniikki, hitaiden lihassolujen määrä on niin iso, ettei maitohappoa pääse muodostumaan ennen kuin äärimmäisessä maksimiponnistelussa. Kongsgaard joutui genetiikkansa uhriksi, loppukiri ei irronnut mestaria vastaan, ja hänelle jäi tyytyminen sekunnin tappioon Bustolle - Asturian ihmemiehelle. Pronssille meloi enteellisesti Shaun Rubenstein. Tulosluettelo pullistelee melonnan historiaa: Ant Stott 5., Attila Jambor 6., Kiko Vega 7., Gary Mawer 8., Erik Verduyckt 11., Cyrille Carre 13., Paul Slater 14., Peter Ribe 15., Nic Riosa 17., Jan Laenen 19. Naisten voitto liukui niin ikään Italiaan. Elisabetta Introini oli ykkönen.

Juniorikaksikoissa kotikatsomo Eirik Verås Larsenin johdolla hurrasi uusille maailmanmestareille Øyvind Sølberg jr:lle ja Karl Vegard Antonsenille. Viimeisenä maaliin meloi pari Ben Brown - Thomas Daniels lähes kymmenen minuuttia voittajista.

Miesten kaksikoissa jännitettiin lähinnä sitä, kuka tulee toiseksi ja miten vastaavat haasteeseen suomalaiset Jussi Wallin ja Vesa Tainio. Manuel Busto ja Oier Aizpurua Aranzadi meloivat käsittämättömällä itseluottamuksella alusta loppuun ja voittivat selkeällä viiden sekunnin marginaalilla Unkarin tähtiparin Istvan Salga - Attila Jambor. Yhtä selkeä pronssipari oli Unkarin vanhemmat legendat Viktor Szakaly ja Krisztian Szigeti. Neljännen sijan karvasta kalkkia nielivät taas kerran Hollannin de Nijs ja te Linde. Viidennestä sijasta kilpaili tasapäin neljä paria. Tiukan taiston veivät Etelä-Afrikkaan Stott ja Rubenstein. Suomalaisten pettymykseksi Vesa Tainion käsi oli tulehtunut pahasti. Tainio oli käynyt Raumanmeren juhannusjuhlien likaamassa Otanlahdessa uimassa SM-maratonin jälkeen ja rakoille menneeseen kämmeneen oli livahtanut ärhäkkä pöpö. Varamies Väkiparta istui Tainion tilalle samaan kajakkiin Wallinin kanssa. Yllättävän hyvin Väkiparta jaksoikin raivokkaasti meloneen Wallinin tahdissa. Miehet tulivat ensimmäiseen kantoon   suuressä kärkiporukassa kolistellen röyhkeästi Tomas Jezekin ja Martin Kolandan meloja. Vaiherikas kilpailu toi suomalaisille 16. sijan. Maaliin tultuaan Wallin liukastui Magnus Siverbrandtin maahan jättämään banaaninkuoreen ja syöksyi päistikkaa alppiruusupuskaan lyöden toisen lonkkansa kiveen ja toisen kantoon. Espanjalaisten juhliessa tuplamestaruuttaan Wallin kävi näyttämässä näille paisuneita lanteitaan ja sanoi: "Jos ei olisi kantopaikkoja, juhlanne olisivat laimeampia".

Masters Games 7-25.8.1985 Toronto Kanada

Teksti ja kuvat Leo Kaukianinen

( Julkaistu Meloja lehti no.6 1985)

Masters Games-kilpailut olivat ensimmäiset urheilun historiassa ja tarkoitetut yli 35-vuotiaille entisille ja nykyisille aktiiviurheilijoille. Osanottajat oli jaettu 5 vuoden välein ikäsarjoihin 35-60v. Toronto oli saanut kunnian olla ensimmäinen järjestävä kaupunki. Lajeja oli 24, joista melonta yhtenä vesiurheilumuotona. Perinteisistä lajeista olivat edustettuna mm. yleisurheilu, soutu, purjehdus, uinti, koripallo, pyöräily, jääkiekko jne.

Ajatus osallistumisesta Masters Games-kilpailuun kiteytyi mielessäni jo syksyllä 1984. Ensimmäinen takaisku valmistautumisessa sattui marraskuussa -84. Tällöin revähtivät koripallopelissä oikean polven nivelsiteet. Kuukauden pakollisen harjoitustauon jälkeen pääsin aloittamaan harjoittelun uudelleen. Tukisidettä käyttäen alkoi hiihtokilometrejä kertyä. Voimaharjoittelu kuului myös ohjelmaani allasmelonnan lisäksi. Maaliskuun 17 päivänä avovesikauden alkaessa takana oli yli 1000 km hiihtoa ja muutama kilpailu: Pääkaupunkihiihto ja tottahan toki myös Finlandian pakkashiihto. Päivittäiset avovesimelontaharjoitukset sujuivat ilman vilustumisia räntäsateesta ja pikku pakkasista huolimatta. Helsingin kaupungin Kyläsaaren puhdistamon sulassa sain tarpeellisia kovuutta melontaani. Olivathan seuratoverini Suomen eturivin melojia. Kesäkauden melontaharjoittelu sujui suunnitelmien mukaisesti. Kanoottikin tuntui liikkuvan taas pitkästä aikaa vauhdikkaasti. Saarijärven Yöttömän yön melonta koskineen (57km) oli useampana vuotena kiehtonut mieltäni. Päätin osallistua kilpailuun, joka pidettiin 30.6.1985 lähtöpaikan ollessa Karstulassa ja maaliintulon Saarijärven Summasaaressa. Pahin, mitä tässä vaiheessa voi kilpailijalle sattua, tapahtui minulle. Sain vasempaan ranteeseeni jännetuppitulehduksen. Fysikalisen hoidon myötä pakollinen 10 päivän melontatauko oli tosiasia. Harvoin tulee melontakaudella juostua niin paljon kuin nyt juoksin. Rannelasta ei juoksua haitannut, eikä myöskään voimistelua toispuolisine voimaharjoituksineen.

Kanoottiliiton Heino Lipsanen oli hoitanut ilmoittautumiset sekä muut tarpeelliset asiat mallikkaasti Kanadaan. Ainoastaan lähettämämme USA:n teleksiin, jossa tiedusteltiin kanootin vuokrausta, ei tullut vastausta. Tarkoitukseni oli matkustaa USA:han kolme viikkoa ennen kilpailua ja harjoitella siellä. Nyt tulikin pulma eteen. Onneksi Finnairilla oli urheiluhenkinen ystävä, joka hoiti oman kilpakanoottini USA:han. Lähtökin oli jo ovella. ”Töpinpuoleen” kuuluivat vaimoni sekä molemmat poikani. Matkan USA:han olivat varanneet Suomi-seuran lennolta 18.7-14.8.85. JFK:n kentällä oli kenttähenkilöstöön kuuluva virkailija vastassa, ja kanootin nouti rahdista oli nopeasti ohi. Sisarenpoikani Martti Miettisen autolla matka jatkui Connecticutin osavaltioon kanootin ”huilatessa” auton katolla. Tukikohtani USA:ssa oli lankomieheni omakotitalo Ridgefieldin kaupungissa Stony Hill Roadilla.

Connecticut on täynnä pieniä lampia, mutta järjestään kaikissa niissä oli vesilläliikkumiskielto. Lampereet ovat näet ns. vesijärviä joista kaupungit ottavat juomavetensä. Tuttavani avulla pääsin kuitenkin harjoittelemaan kahdessakin järvessä. Tosin harjoituskerralta oli maksettava yhden dollarin käyttömaksu. Jo Suomessa olimme päättäneet viettää pari viikkoa kuumassa Floridassa. Vuokrasimme auton kolmeksi viikoksi. Onnekkaasti saimme aivan uuden Ford-henkilöauton, jolla

oli ajettu vain 1800 mailia. Kanootti tukevasti kattotelineellä starttasimme klo.5 aamulla

etelää kohti. Komeaa oli porhaltaa New Yorkin läpi ja edelleen George Washingtonin sillan

yli New Jerseyn puolelle. Tavoitteenamme oli Lake Worth 2200 kilometrin päässä ja alla valtatie 95. Koko maan kattava nopeusrajoitus 55 maili/h (88km/h) tuntui alhaiselta. Useat autoilijat ajoivatkin 60-65m/h. Toisinaan matka taittui rekka-autojen perässä jopa 70 mailin tuntinopeudella. Rekkakuskeilla oli autoissaan CB-radiopuhelimet, joilla he ilmoittivat toisilleen poliisin tutkapartiot. Systeemi tuntui aukottomalta aaltomaisesta ajotavasta päätellen. Tiet olivat koko matkalla 2-4-kaistaisia yhteen suuntaan. Pakollisia pysähdyspaikkoja olivat tietenkin tietullit sekä bensiini/ruoka-asemat Mc Donalds´it tutuiksi hampurilaisineen ja noipeine palveluineen. 2200 kilometrin matkalta tiemaksut olivat yhteensä n. 10 dollaria. Ensimmäisenä päivänä ajoimme 15 tuntia ja ylitimme South The Borderin.

Alligaattorit pysyivät piilossa

Heinäkuun 22 päivänä jouduimme Etelä-Carolinassa hurrikaani Bobin kynsiin. Olimme paikallisradiosta kyllä kuulleet varoituksia, mutta emme osanneet ottaa niitä todesta. En koskaan ole ollut sellaisessa kaatosateessa. Tuntui aivan siltä, kuin kaksi miestä olisi paiskanut ämpäreillä vettä molemmilta sivuilta tuulilasiin. Vaikka pyyhkijät toimivat täysillä, en nähnyt vesiverhon läpi muuta kuin kanootin keulananarut ja edessä ajavan auton hätävilkut, nämäkin vain polaroitujen aurinkolasien läpi. Kanootti tempoi katolla mielettömästi, vaikka se oli sidottu sekä edestä että takaa puskureihin ja keskellä lisäksi kattotelineeseen. Tiellä oli vettä kymmenen senttiä, ja ilmeisesti tästä syystä autoilijat eivät uskaltaneet pysähtyä. Yhtäkkiä auton kattolistat antoivat periksi ja kanootti telinenineen putosi toiselle kyljelle roikkumaan. Onnekkaasti kohdalle sattui motellitaajama, johon ajoimme muiden autoilijoiden perässä. Seuraavana aamuna klo. 10 myrsky oli kuin pyyhkäisten ohi. Kommellusten jälkeen matka jatkui kanootti rengaskorjaamolta saadun kuorma-auton sisärenkaan päälle kiinnitettynä. Perille Lake Fothiin saavuimme matkan kolmantena päivänä. Lehmän henkäykseltä tuntuva lämpö (+34° c) otti matkalaiset vastaan. Tukikohtana meillä oli suomalaisen omistama lepoisantunnelmallinen Granda Garden hotelli Frederal Higwayllä. Harjoittelemaan pääsin täydellä teholla heti tulopäivänä Lake Osbornella. Kuumuuden vuoksi tein aamulenkin klo. 7 aikoihin ja iltalenkin kaksitoista tuntia myöhemmin. Järvellä oli uintikielto alligattorien takia. Tosin minä en nähnyt niitä lainkaan, vesikäärmeitä kylläkin. Luotin siihen, että useimmat alligaattorit olivat kasvis- ja kalansyöjiä. Oli mahtava tunne meloa järveltä lähevillä mutkaisilla joilla. Monikaan floridalainen ei varmaan ollut nähnyt mahonkista kilpakanoottia. Rannat olivat näet mustanaan ihmettelijöitä. Eräänä päivänä päätimme ajaa Floridan eteläkärkeen Key Westiin. Varhain aamulla, klo. 5:n tienoissa, starttasimme kanootti auton katolla kohti uusia paikkoja. Mahtavia siltoja (pisin 7 mailia) ihmetellen saavuimme ennen puolta päivää perille. Kauniinpia paikkoja saa maailmasta hakea! Meksikonlahti vihreänä tien oikealla ja Atlantti turkoosinsinisenä vasemmalla puolella, häikäisevän valkoisia hiekkarantoja ja bungaloweja silmänkantamattomiin! Ajoimme auton Meksikonlahden rantaan. Kanootti alas ja vesille! Oli hämmästyttävä tunne, kun näki monen metrin syvyydessä olevat korallit.

Imu, jota en unohda

Lähestyessäni taas kerran pengerryksen päässä olevaa monen kilometrin pituista siltaa, ihmettelin kanootin kevyttä menoa. Alitajunta pani varoituskellon soimaan päässäni. Katsoessani parin sadan metrin päähän, huomasin kauhukseni puolen metrin korkuisen ristiaallokon vellovan sillan alla. Silloin tajusin, että olin tullut liian lähelle siltaa ja että imu veti kanoottia kohti hyökyjä. Yrittäessäni kääntää kanoottia, ei peräsin totellut lainkaan. Melalla sain kanootin käännettyä takaisin päin, ja lähdin melomaan vimmatusti kohti turvallisempia vesiä. Katsoessani rannan kiintopisteitä, havaitsin kanootin menevän pikemminkin taakse- kuin eteenpäin. Nyt tuli kiire! Voimani äärimmilleen ponnistaen sain muutaman vaaksan kerrallaan kanoottiani eteenpäin. Katsoessani taas kerran maamerkkejä, katseeni osui nimikylttiin: ”Shark Bay”! Silloin vasta pelästyinkin! Onneksi imu oli jo hellittämässä. Jalat ja kädet täristen meloskelin ”muina miehinä” perheeni luokse. Myöhemmin kuulin, että imu aiheuttavat nousu- ja laskuvesi. Jos olisin joutunut imun vietäväksi, se olisi kuljettanut minut kuusi tuntia Atlantille ja tuonut toisen kuuden tunnin jakson aikana takaisin – jos olisi. Lähin paikka olisi ollut 200 mailin päässä sijaitseva Kuuba. Nöyrin mielin lähdin ajamaan kohti Lake Worthia kokemustani ihmetellen. Floridan matkaan sisältyi myös parin päivän ”trippi” Bahaman Nassauhun, käynti Disney Woldissa sekä Kenedyn avaruuskeskuksessa, missä onnekkaasti näimme sukkulan lähdön. Unohtaa ei sovi myöskään San Augustinen alligaattorifarmia. Florida on melonnan harrastajalle hienoa seutua, siellä kaikkialla on jokia ja pieniä lampia. Pari viikkoa oli kulunut kuin siivillä, ja oli aika palata pohjoiseen. Tuhdilta tuntui taas Miettisen Eijan kaalisoppa iänikuisten pitzzojen jälkeen. Ns. tyhjennysharjoituksen tein West Redding -järvellä. Puolentoista tunnin rehkimisen jälkeen olo tuntui melko ”matsilta”. Kantaessani kanoottia autolle, järven rannalla ilta-auringossa ongella istuskeleva tummapappa katsoi minua ryppyisellä naamalla ja kysyi: ”Will better now?” Pysähdyin todella ajattelemaan, onko tässä mitään järkeä. Eihän siinä muuta voinut sanoa, kuin: ”One hudred per cent”. Torontoon ajoimme luonnollisesti Niagaran putousten kautta. Toronto on suurkaupunki, jonka väkiluku on yli kaksi miljoonaa. Perille saavuimme kilpailuja edeltävänä päivänä. Master Games oli voimakkaasti esillä katukuvassa. Identifioinnin jälkeen aloimme etsiä melontapaikkaa, joka olikin aivan maailman korkeimman CN-towerin (n. 550m) helmoissa. Melontapaikaksi oli valittu 10 minuutin laivamatkan päässä sijaitseva Centre Island. Ratapoijut oli vedetty saariston keskelle olevalle suojaiselle 1,5 km:n pituiselle suoralle. Paikka oli täydellinen.

Peesaajat tuotti järkytyksen

Huomasin saapuneeni aivan viimmeisten joukossa. Muiden harjoitukset olivat jo täydessä käynnissä. Iltalenkin ja hyvin nukutun yön jälkeen olimme hyvissä ajoin klo.8 kilpailupaikalla. Melojia oli 12:sta maasta, yhteensä lähes 350. Loppukilpailulähtöjäkin oli peräti 60. Kilpailut alkoivat minun osaltani heti aamulla K1-500M alkuerillä. Olin omassa erässäni toinen. Eriä oli kaksi, ja niistä kummastakin selvisi neljä parasta loppukilpailuun, johon lisäksi pääsi yksi meloja ajan perusteella. Loppukilpailu melottiin samana päivänä klo.14. Alkuerien perusteella arvioin, että austraaliaiset olisivat pahimpia vastustajiani. Lähtö ja voittajan maaliintulo ilmoitettiin haulikon laukauksella.

Loppukilpailu oli erittäin tasaväkinen 250 m:n kohdalla oli vielä viisi kanoottia rinta rinnan. Olin päättänyt aloittaa loppukirin 200m ennen maalia, mutta niin näyttivät suunnitelleen muutkin.

Viimeiset kymmenet metrit runnoin kuin sumussa, pelkillä käsivoimilla. Hävisin kilpailun voittaneelle australialaiselle vajaan kanootin mitan. Kolmanneksi tullut jäi puolestaan minusta n. metrin. Vielä saman päivän iltana suoritettiin k1-5000. Startti tapahtui klo.19 lämpötilan olless +28°C varjossa. Vauhti oli alusta lähtien lova. Kärkijoukon muodosti viiden melojan ryhmä, johon kuuluivat minun lisäkseni kaksi australialaista sekä yksi USA.n ja yksi Kanadan edustaja. Kilpailu suoritettiin kahtena kierroksena. Ensimmäinen kierros mentiin australialaisten ja USA:n miehen johdolla, mutta ryhmä pysyi hyvin koossa. Kokemuksesta tiesin että meloja, joka ensimmmisenä ampaisee viimeiselle ”tonnille”,on 90%:n vaarmuudella voittaja. Niinpä parisataa metriä ennen viimeistä kaarretta ” tykitin” niin paljon kuin vain irti sain. Onnistuinkin vetämään kanootin mitan etumatkaa. Kaarrekin meni hyvin, toisin kuin australialaisilta, jotka ajoiva kolinasta ja metakasta päätellen yhteen. Selkä notkuen kiskoin kohti maalia. 700 m:n kohdalla hypähti sydämeni kurkkuun, kun molemmaata australialaiset tuikkasivat kanoottinsa ”peesiini”. Olin kysynyt ennen kilpailuja tuomareilta, noudatetaanko Master Gamessa uutta peesaussääntöä, jonka mukaan johtavan kanootin laineella saa olla koko viimeisen tuhatmetrisen. Vastaus oli selkeä: ”no”. Huusinkin peesaajilleni, että heidän pitäisi ottaa omat ratansa, mutta turhaan. Mielessäni kävi kaikki harjoittelun rasitukset, pikkupakkasissa ja räntäsateessa melotut harjoituskilometrit. Hoin itselleni: ”selällä, selällä”. Tiesin, että jos veto lähtee vain käsillä, on peli pelattu. Merkillisesti jostkin ilmaantuu vielä voimavajoja, kun kilpailu on tasaväkinen. 200 metriä ennen maalia otin itsestäni kaiken irti. Palleaan koski vietävästi ja keuhkot olivat kuin tulessa. Viimeisellä poijurivillä olimme vielä jokseenkin tasoissa. Kuulin, miten kuuluttaja huusi:”very hard finish!” Ei siinä kukaan antanut periksi. Voitin kilpailun metrin erolla.

Maalissa australialaiset heittivät vettä päälleni. Minä puolestani laususkelin heille ”kohteliaisuuksia”, jotka eivät siedä painoasua. Jälkeenpäin selvisi, ettei heille ollut tiedotettu vanhan peesaussäännön noudattamisesta. Anteeksipyynnön ja kädenpuristukset olivat paikallaan. Uusi sääntö on melko ilkeä, kun ajatellaan esim. tilannetta, jossa johtavan kanootin takana roikkuu kaksi saman maan melojaa, joista toinen tökkii peesattavan melaa.

Palkintoseremoniat olivat juhlalliset. Itse suuri Gert Fredriksson jakoi palkinnot. Seistessäni voittajana palkintokorokkeella tulivat mieleeni ne lukuisat vaikeudeat ja vastukset, joita olin joutunut kohtaamaan valmistautuessani tälle matkalle. Tämä hetki kuitenkin korvasi kaiken.

Kilpailut jatkuivat minun osaltani parin välipäivän jälkeen k1-25000 m:n maratonmatkalla.

Lähtö oli yhtä kovavauhtinen kuin 5000 m:n kilpailussa, ja sama ryhnä erottui taas joukon kärkeen.

Vuorotellen johtaen tulimme n.10km:n kohdalle, ja oli aika imeä kanoottiin sijoittamastani pullosta

urheilujuomaa. Mutta vaikka imin todella posket lommolla, en saanut suuhuni pisaraakaan. Tulin siihen johtopäätökseen, että letkun alapäähän laittamani pyöränventtiili oli tukkeutunut nesteen sisältämistä suolakiteistä. 15 km:n kohdalla oli pakko mennä laituriin ja kiskaista venttiili irti. 30°:n helle oli vienyt jo pahasti nestehukan puolelle. Melonta oli yhtä kramppia ja tuskaa. Etenkin kaksi

viimeistä kilometriä olivat työn takana. Yli puolet kilpailijoista keskeytti helteen vuoksi.

Kilpailun voitti USA:n edustaja, kanadalainen oli toinen, australialainen kolmas ja minä neljäs.

Amerikkalaiset olivat kehittäneet aivan oman tyylin pitkänmatkan melontaa varten.

Vartalon kääntö oli melkeinpä ylilaaja ja penkin korotus 5-6 cm. Mikä kummallisinta, vauhti oli alusta loppuun murhaavan kova. Minkäänlaista irtiottoa en havainnutm en edes kaarteissa. USA:ssa ja Kanadassa pitkänmatkan melonnat ovat hyvin suosittuja kilpailuja.

Keskustellessni amerikkalaisten kanssa selvisi, miksi en ollut onnistunut vuokraamaan kanoottia.

USA:ssa on vain 350 rekistöröityä melojaa, eikä läheskään kaikilla heistäkään ole omaa kanoottia.

Seurat omistavat pääsääntöisesti kanootit, joilla melotaan ”lukujärjestyksen” mukaan. Kanootit ovat siis todella tehokkaassa käytössä.

Lepo kesken harjoitusrääkin

Master Games-kilpailut olivat yleisesti ottaen hyvin järjestetyt, ja melontapaikka oli valittu hyvin. Sitä voisi vaikka verrata Helsingin Seurasaareen, jos ”Seurasaaren” keskellä olisi 1,5 km:n melontaradat. Centre Island on hyvin suosittu torontolaisten virkistyspaikkana, minkä ansiosta katsojia oli runsaasti. Henki kilpailupaikalla oli mahtava. Kaikki olivat iloisia ja välittömiä. Sain monta kirjeenvaihtoystävää ja paljon oli melojia, jotka kyselivät Suomen oloista. Kilpailujen järjestäjät ihmettelivät kovasti, miksi Suomi oli lähettänyt ainoastaan yhden melojan. Esim austraaliaisia oli 12. Käsitykseni onkin, että esim. seuratoverini Unto Elo olisi tehnyt siistiä jälkeä palkintopöydällä, ja olihan meillä muitakin kovia tekijöitä. Minun osaltani kilpailut päättyivät tuohon maratonpäivään. Märät varusteet kassin ja auton keula kohti USA:ta. Perillä Connecticusissa olimme klo.3:n tienoissa aamuyöllä. Aikataulu oli tiukka. Jo seuraavana päivänä, 14.8 nousimme Finnairin DC-10:llä ilmaan JFK:n kentältä. Oli aika huokaista helpotuksesta. Huolet olivat muiden murheita. Jälkeenpäin olen ihmetellyt erästä seikkaa. Kun olin harjoitellut melko rankasti puoliväliin kesää ja sitten jouduin pitämään käsivamman vuoksi yli viikon pituisen melontatauon, olisi luullut, että tosimelonnat oli melottu. Ensimmäisten varovaisten melontalenkkien jälkeen tunsin suorastaan uhkuvan melontahaluja. Liikeradat olivat laajoja, ja voimaakin tuntui olevan mahdottomasti. Lepo kesken harjoitusrääkkiä? Jos taas ajatellaan näinkin pitkää, 4 viikkoa kestävää harjoittelu- ja kilpailumatkaa ”omin nokkineen” vierassa ympäristössä, on siinä omat pulmansa. On kuljetusongelmat, harjoittelu, huolto, puhumattakaan useista ilmoittautumista kilpailupaikalla. Kuulutuksia on seurattava, samoin joukkuenjohtajien kokouksia ym. Ihme, että selvisin. Suuri kiitos kuuluu perheelleni sen antamasta tuesta, samoin Amerikassa asuville sukulaisille sekä Kanoottiliitolle, ja omalle seuralle Merimelojille, jota minulla oli kunnia edustaa.

Kauden 2015 kv. maraton

-European Masters Cup 1-2 July Bohinj/SLO
-European Championship 3-5 July

-World Cup 1-2 August Brandenburg/GER

-Masters Wold Cup 9-10 September Györ/HUN
-World Championship 11-13 September

ICF Master -kilpailu suomalaisittain

Viime viikonloppuna ratamasterskolmikko Kirsi Ehoniemi, Petteri Ehoniemi ja Jussi Wallin karistivat Suomen tomut meloistaan ja lähtivät näyttämään Itävallan Ottensheimiin. Matkalle lähtivät mukaan huoltajiksi innokkaat melonnan seuraajat Tiina Manninen ja Riku Rautvuo. Suomalaisjoukkio lensi Baijerin pääkaupunkiin ja vuokrasi 'Melontaaläpivuosikymmenten'-blogin suosiollisella avustuksella lähes iskemättömän Volvo XC70:n. 

Ajomatka Ottensheimiin Lintzin kupeeseen ei kauan Saksan teillä kestänyt. Hulppealla Ottensheimin soutu- ja melontastadionilla oli jo odottamassa 'Melontaaläpivuosikymmenten' hyvän ystävän Tomas Zasteran järjestämä kalusto. P. Ehoniemi ja J. Wallin valitsivat allensa Sprinter XL:t ja Kirsi Ehoniemi Master 70:n. Kaksikoissa miehet luottivat vuoden 2000 Nelo-malliin. Olivathan sillä mallilla tshekit vetäneet uskomatonta vauhtia Sydneyn olympialaisissa. Perjantai-iltana miehet hioivat lähtötaktiikkaansa starttitelineistä.

J.Wallin (rata7) 200m alkuerissä photo: Kirsi Ehoniemi

Lauantaina vuorossa olivat 200 metrin matkat. Ehoniemi ja Wallin tekivät tasaista työtä yltäen jatkoon ensin alkueristään, ja sitten välieristään. Kaksikolla miehet nylkyttivät itsensä suoraan finaaliin alkuerästään. Miehet pohtivat rannalla, miten Itä-Euroopan sprintterispesialistit olisi lyötävissä. Pähkäilyn tuloksena oli, että valtava startti olisi ainut mahdollisuus.

P.Ehoniemi (rata 5) 200m välierässä photo: Josef Brandl

Miehet olivat lähtöviivalla radoilla yksi ja kaksi. Wallin latasi koko 95 kilon massallaan kaikki ensimmäiseen vetoon sillä seurauksella, että melan lapa ratkesi sekunnin murto-osassa poikki kertarysäyksellä. Ehoniemi hämmentyi vieressä paukahdukseen ja uinahti hetkeksi. Samaan aikaan Unkarin multilahjakkuus Dr. Ferenc Csima starttasi kuin Kimmo Latvamäki Duisburgin maailman cupissa vuonna 2000. Wallin seurasi Tonavasta padotusta altaasta käsin, kun Ehoniemi lähti takaa-ajoon kuin viitapiru. Vesi vain lensi, kun miehet meloivat vinhasti kohti maalia. Kisa ratkesi bulgarialaisen eduksi ennen Csimaa ja Ehoniemi meloi yhdeksänneksi hienolla 39.91 ajalla starttiin nähden. Voittaja kiskoi matkan reiluun 35 sekuntiin. Yli 37 sekunnin ajalla ei ole nykyään mahdollisuuksia mitaleille kv. masterskisoissa. Tosin kovasta tasosta huolimatta Wallin kävi näyttämässä kilpatovereilleen, että jos hiilikuitu kestäisi Finnish Poweria, niin tulosluettelo olisi tyystin toisenlainen. Miehet epäilivät myös salaliittoa, koska heidät oli pantu vierekkäin starttiin tuhoamaan toistensa mahdollisuudet. 

Kaksikoissa miehet meloivat kuudenneksi tasaisella vedolla. Kirsi Ehoniemi oli päivän suomalaisnimi voittaen tyylikkäästi sarjansa 200 metrillä. Ulkomaalaisia kiinnostivat kovasti persoonalliset ja välittömät suomalaiset. Ehoniemi ja Wallin aloittivat kilpakumppaniensa herkistelyn sunnuntaiaamun 2000 metrin kilpailua varten. Herkistelytaktiikaksi valittiin tällä kertaa Beavis ja Butthead -style.

K. Ehoniemi (nro.125) 2000m start photo: Petteri Ehoniemi

Sateisena sunnuntaina miehet meloivat kaksikon 2000 metrillä seitsemänneksi Unkarin maratonmestareiden korjatessa potin. Kirsi Ehoniemi meloi mainiosti pronssille. Miesten yksiköissä Wallin ei pysynyt alussa kärjen vauhdissa, mutta onnistui kilpailun aikana hilautumaan kohti kärkeä päätyen vaiherikkaan kilpailun jälkeen kuudenneksi ajalla 8.48. 2000 metriä melottiin kierroskilpailuna ja tarjosi yleisölle kunnon romurallia.

J.Wallin vasemmalla 2000m maalisuoralla photo: Petteri Ehoniemi

Ottensheimin master-kilpailu oli iso tapahtuma. Maita oli mukana 27 aina Uruguayta ja Argentiinaa myöten. Urheilijoita oli mukana noin 450. Yleisesti ottaen on todettava, että mastersien kärki ratamatkoilla lepää vahvasti Itä-Euroopan maissa, joissa lajiin panostetaan kärjen osalta lähes ammattimaisesti. Kaikki lajia tuntevat tietävät, mitä vaatii meloa 200 metriä alle   36 sekuntiin ja 2000 metriä kierroskilpailussa runsaaseen 8 minuuttiin.

Photo: Erwin Trummer

Photo: Erwin Trummer

https://www.youtube.com/watch?v=qxmjIFRwik0

Uuden sukupolven esiinmarssi

Päättyvä elokuu on ollut melontatapahtumien juhlaa. Ratamelonnan MM-kisat olivat hulppeaa seurattavaa Moskovassa. Melonnan superviikonlopun kruunasi MM-ratakisojen aikaan jokimaratonien klassikko Descenso del Sella ja vuosi vuodelta arvostetumpi Villaviciosan kansainvälinen K2-kilpailu.

Ratamelonnan puolella on selkeästi tapahtumassa uuden sukupolven läpimurto. Vanhat mestarit olivat Moskovassa kovilla 1990-luvulla syntyneiden kanssa. Uusi sukupolvi on noussut ryminällä arvokisamitalisteiksi ja -finaalisteiksi. Tämän hetken kuumin nimi lienee tuplamestari Tśekin Josef Dostal, joka on syntynyt vuonna 1993. Dostal voitti 1000 metrin kestävyysmatkat kajakkiyksiköllä ja kajakkinelikköjen sarjassa. Samaa vuosikertaa on Saksan sprintteri Tom Liebscher, joka voitti jo viime vuonna K1-luokan MM-kultaa 500 metrillä ja on tänä vuonna saanut Saksan K2:sen kiitämään mitalivauhtia 200 metrillä. Unohtaa ei sovi EM-kultaa voittanutta Serbian vuonna 1994 syntynyttä Marko Dragosavljevicia. Serbian kivikovassa joukkueessa nuoruus jyrää, esimerkkeinä Simo Boltic (1994) ja Vladimir Torubarov (1993). Slovakian K4-finalistijoukkueen kaikki jäsenet ovat syntyneet vuosina 1992-1994. Kuvaavaa on, että Valko-Venäjän Aleh Yurenia on jo ollut vuosikaudet terävimmällä huipulla vuonna 1990 syntyneenä. MM-melonnoissa alisuoriutunut Saksan Max Hoff sanoikin haastattelussa, että on todellinen haaste pärjätä uutta, nuorta ja nälkäistä sukupolvea vastaan.

Jokimaratonpuolella vanhat mestarit vielä sinnittelivät - tosin ahdistettuina. Sellan voittivat viidennen kerran peräjälkeen Alvaro Fiuza ja Walter Bouzan. Yksiköissä maestro Manuel Busto oli jälleen paras. Villaviciosan 9000 metriä voitti espanjalais-portugalilainen tykkipari Milin Llamedo - Jose Ramalho. Suomalaisittain Sellassa tehtiin historiaa. Sekapari Netta Malinen - Hannu Kaukola oli sensaatiomaisesti sijalla 4. Tulosta voidaan pitää Suomen uuden sukupolven esiinmarssina kansainväliseen kärkeen. Neljäs sija Sellassa on eittämättä kovin suoritus suomalaisessa maratonmelonnassa pitkään aikaan. Todellinen urheiluteko, jonka voi päihittää ainoastaan mitalisija Oklahoman MM-maratonilla.

Vuoden 1989 jokimaratonherruus Rauman seudulla

Suomen maratonmelonnan herruus lepäsi vuonna 1989 vahvasti Rauman seudulla. Rauman, Hinnerjoen ja Euran melojat menestyivät loistavasti kesäkuussa Euran Pyhäjärvellä käydyssä SM-maratonkisassa ja heinäkuussa menestys jatkui Naruskajoella melotulla SM-jokimaratonilla.

Vuosi 1989 oli selkeä vedenjakaja Suomen maratonmelonnassa. Naruskajoen kisa merkitsi Oulun Seudun Melojien Jussi Riihisen lähes vuosikymmenen kestäneen valtakauden päättymistä K1-luokassa. Riihinen joutui päästämään edelleen Rauman Seudun Melojien Jari Väkiparran ja Esa Huovan. Huova oli voittanut Suomen mestaruuden Pyhäjärvellä lopettaen Unto Elon valtakauden sileän veden maratoneilla.

Pyhäjärvellä kaksikkoa yhdessä Mauri Hiltulan kanssa meloneen Jari Väkiparran voittoaika kajakkiykkösten 32 kilometrin matkalla oli 2.33,21, josta hopeamies Esa Huova jäi vaivaiset 26 sekuntia. Jussi Riihisen ja Väkiparran väliä oli jo yli puolitoista minuuttia. Neljänneksi kisassa sijoittui Mauri Hiltula. Kaikkiaan maaliin pääsi yleisessä sarjassa 18 melojaa.

Rauman Seudun Melojat menestyi mainiosti myös naisten kajakkiykkösissä Kirsi-Marja Tuomisen (nyk. Ehoniemi) sijoittuen hopealle parisen minuuttia Oulun Raija Erkkilälle hävinneenä.

Alle 18-vuotiaiden poikien SM-kisaa Naruskajoella hallitsi suvereeniin tyyliin Euran Kanoottiklubin Jussi Wallin. Mestari selvitti 23 kilometrin matkan ajassa 2.08,10, josta hopealle sijoittunut Kemijärven Petteri Perälä jäi peräti seitsemän minuuttia.

Kolmannen mestaruuden Rauman seudulle toi EKK:n aviopari Pirjo ja Jarmo Väkiparta K2-sekaparien kisasta. Väkipartojen voitto oli kiistaton, sillä kakkoseksi sijoittunut Rauman Seudun Melojien Arja ja Pekka Juusela hävisi heille jo kahdeksan minuuttia. Kisassa oli mukana myös pari Euran kolmannesta melontaseurasta Honkilahden Mela-Vesoista - Riitta Kirkkala ja Kaino Kupela, jonka matka kuitenkin keskeytyi kanootin katkeamiseen.

Hinnerjoen Jokimaratoonarit (niin ikään seura Eurasta) piti mitalikannassa kaksikko Juha Eskola - Jarmo Järnberg sijoittumalla hopealle miesten C2-luokassa. Hinnerjokiset joutuivat kilpailussa erittäin koville, sillä Poosjoen Kanoottiseuran Tarmo ja Raimo Halminen hävisivät heille vain vaivaisen sekunnin.

Retkisarjan Naruskajoella voitti Rauman Seudun Melojien Markku Laakeristo.

Vuosi 1989 päätti jokimaratonien kultaiset vuodet. Eikä vähiten siksi, että Rauman ja Euran melojia alkoivat kiinnostaa ratamelonnan haasteet. 

Ehoniemien ja Wallinin ristiretki Tanskanmaalle

Painiessaan maratonmelontaharjoittelun motivaatio-ongelmissa keväällä Petteri Ehoniemi ja Jussi Wallin saivat kutsun hyviltä ystäviltään Tanskasta tulla mittaamaan sikäläisten mastersmelojien taso ratamelonnassa. Miehet päättivät tarttua haasteeseen. Edessä olisi taistelu 200, 500 ja 5000 metrin matkoilla kivikovia tanskalaisia entisiä olympiakävijöitä ja MM-mitalisteja vastaan. Tanskalaiseen lajikulttuuriin kuuluu, että maajoukkueuran jälkeen melaa ei ripusteta naulaan eikä tilalle oteta makkaraa. Harjoittelu jatkuu, vain tavoitteet vaihtuvat ja kilpailut värittävät sekä tuovat iloa "siviilielämän" oheen. Esimerkiksi Kööpenhaminan kupeessa Bagsvaerd-järvellä treenaa säännöllisesti ympäri vuoden 30-40 mastersikäistä aktiivimelojaa.

Ehoniemen ja Wallinin oli otettava totaalisesti toinen lähestymistapa melontaan, jos nämä kunnianhimoiset melojat aikoivat haastaa Tanskan kollegoja. Epäinhimilliset pitkät mk-rääkit vaihtuivat lyhyempiin ja terävempiin harjoitteisiin. Kuntosalilla miehet tempoivat itselleen takaisin nuoruusiän voimatasot pikatahdilla. Haaste oli otettu vastaan ja reissu Tanskan avoimiin mastersmelontoihin alkoi. Ehoniemi pakkasi matkailuautonsa ja lähti ajamaan kohti Tanskaa. Myös Kirsi Ehoniemi päätti lähteä taisteluun mastersnaisia vastaan. Herkkyydestään tunnettu Wallin valitsi lentokoneen, ettei viritetyksi jouseksi treenattu lihaksisto laukeaisi ennen aikojaan pitkällä auto- ja laivamatkalla.  

Lyngpy Kanoklub toivotti matkalaiset tervetulleiksi ja järjesti tilaisuuden tutustua Tanskan eliittikeskuksen toimintaan ja Rene Holten Poulsenin sekä Henriette Hansenin harjoitusryhmien tekemiseen. Totisesti on sanottava, ettei ole ihme, että Tanska tuottaa jatkuvasti huippumelojia ja menestyjiä kansainvälisiin koitoksiin. Suhtautuminen huippu-urheiluun ja harjoittelu on ammattimaista isolla a:lla.

Kilpailupäivän aamulla toinen toistaan menestyneempiä melojia alkoi valua rannalle. Ensimmäisenä lajina oli 200 metriä yksiköillä. Hieman epävarmana suomalaiset lähtivät alkuverryttelyyn. Lähdön tapahduttua kupletin juoni oli selvä, vuoden 1994 K2-luokan maailmanmestari Jesper Staal ampui irti ja Wallin sekä Ehoniemi taistelivat tasaisessa rintamassa himmeämmistä mitaleista. Ehoniemi oli kiinni hopeassa 190 metriin asti, mutta katsoi maalilinjan väärin ja Wallin luotsasi Plastexinsa hopealle. Joka tapauksessa hopea ja pronssi olivat hyvä saavutus. Miehet todistivat, että reissu ei ollut turha ja rannalla kärsi kävellä pystypäin. Mainittakoon, että vuoden 1999 1000 metrin MM-mitalisti, vuoden 2000 olympiakuutonen ja maratonin MM-mitalisti vuodelta 2002 Torsten Tranum tikkasi 200 metriä 35-vuotiaiden sarjassa tyynessä säässä aikaan 35,51! Kirsi Ehoniemi pokkasi Tanskan mestaruuden mastersnaisissa yli sekunnin erolla Lene Thygeseniin.

K2-luokka on ollut Ehoniemen ja Wallinin mastersikien bravuurilaji. Tälläkin kertaa miehet osoittivat lajitaitonsa ja meloivat mestaruuteen sekä 200 että 500 metrillä. Kuhina näiden pohjoisten vieraiden ympärillä kiihtyi. Torsten Tranum ja Michael Skriver päättivät tulla viivalle 40-vuotiaisiin K2-luokan 5000 metrille, sillä tanskalaisten pirtaan ei sopinut, että suomalaiset veisivät kaiken miehistökajakeissa. Ehoniemeä ja Wallinia alkoi kaduttaa maratonharjoittelun laiminlyönti. Miehet päättivät lähteä matkaan heille epätyypilliseen tapaan roikkumistaktiikalla. Pari Tranum-Skriver lähti matkaan karmealla tahdilla, ensimmäinen 1000 metriä taittui aikaan 3.40 ja suomalaiset irvistivät peesillä jojon päässä. Oli turvauduttava viimeiseen oljenkorteen eli pulinataktiikkaan. Miehet pulisivat minkä pystyivät ensimmäisessä kaarteessa - ja taktiikka toimi. Tranum ja Skriver hidastivat ja jättäytyivät suomalaisten peesiin. Nyt oli luotava uusi raceplan pikaisesti. Ehoniemi päätti tuottaa Z-pyörteitä ja täten horjuttaa tanskalaisten tekniikkaa. Kaiken kokeneen Tranumin hämmennys kesti vain hetken. Suunnitelma toimi kilpailun puoliväliin, jolloin Wallinin eväät oli syöty ja suomalaispari putosi kaarteessa aallon taakse. Voitto oli ratkennut. Miesten oli nyt tyytyminen hopeaan 36 sekuntia tanskalaisten perässä.

K1-luokan 500 metriä oli ohjelmassa 5000 metrin jälkeen, joten Ehoniemen ja Wallinin odotukset eivät olleet korkealla matkan suhteen. Jesper Staal sai tiukan vastuksen entisestä maajoukkueratsusta Ole Scalesista, mutta vei Tanskan mestaruuden. Melontaguru Anders Krintel niisti Wallinilta pronssin loppumetreillä. Ehoniemi säesti Wallinin neljättä sijaa viitossijallaan. Kirsi Ehoniemi nappasi kultamitalit myös 500 metrillä ja 5000 metrillä saavuttaen näin Tanskan avointen mestaruusmelontojen triplamestaruuden.

Kisojen jälkimainingeissa Ehoniemi ja Wallin neuvottelivat yhteistyöstä tanskalaisten kanssa sekä harjoittelusta, leireilystä että kilpailutoiminnasta. Ilmasilta Euran ja Kööpenhaminan välillä on nyt avaamista vailla. 'Melontaaläpivuosikymmenten' on aloittanut neuvottelut paikallisten ilmailuharrastajien kanssa, sillä matka Bagsvaerd-järvelle Euran Kauttuan lentokentältä ei ole liian pitkä myöskään ilmailuharrastajien näkökulmasta.

Harvinaista Suomessa - tähtien tuiketta Porissa toukokuussa 2011

Porin melonta on perinteisesti avannut suomalaisen maratonmelontakauden kolmen viime vuosikymmenen aikana. Valitettavasti tänä vuonna kyseistä perinteistä tapahtumaa ei järjestetty. Niinpä onkin nostalgista palata ajassa hieman takaisin.

Toukokuun viimeinen viikonvaihde Porissa vuonna 2011 antoi viitteitä tanskalaisille ja ruotsalaisille melontatähdille, millaista Suomessa on harrastaa melontaa olosuhteiden puolesta vielä kesän kynnyksellä. Kyseessä olivat Pohjoismaiden maratonmestaruusmelonnat. Lämpötila huiteli kahdeksassa asteessa ja vettä vihmoi lähes vaakasuoraan. Oli siinä skandinaaveilla ihmettelemistä.

Vuosi 2011 oli Tanskan suurelle maratontähdelle Rene Cummerou Olsenille yksi uran päävuosista. Hänellä oli kaikki pelissä tähtäimessään uransa huipentumat Bagsvärdin maailman cup vuonna 2012 ja MM-melonnat samalla paikalla vuonna 2013. Cummerou Olsen saapui Suomeen valtavassa tikissä oppipoikansa ja manttelinperijänsä Nikolai Blackin kanssa. Rene oli ensimmäistä kertaa Suomessa ja ihmetteli avoimesti suomalaista metsämaisemaa istuessaan autossa matkalla Helsinki-Vantaalta Poriin.  

Avoin pohjoismainen valtataistelu oli syttymässä myös Ruotsin nousevan tähden, Rasmus Jarutan, kanssa. Ja mihin kykenisi Jacob Holst? Suomalaiset tiesivät, että haastavissa olosuhteissa myös Suomen omilla miehillä saattaisi olla sanansa sanottavana.

Lähtölaukauksen jälkeen ei ollut epäselvää, kuka tulisi näyttämään kaapin paikan. Rene Olsen meloi kuin vimmattu, ainoastaan Black roikkui peesillä. Holst tukehtui matkalla suuriin lihaksiinsa Olsenin rypistyksessä, Jaruta oli statisti heti lähdön jälkeen, eikä vähiten siksi, että Suomen Heikki Ritvos starttasi kuin  200 metrin kisaan. Jaruta teki arviointivirheen ja kulutti energiansa heti startissa. 

Viimeisellä kannolla Olsen pudotti Blackin hopealle. Pronssille meloi loppua kohti parantanut Rasmus Jaruta. Suomen Antti Löppönen otti 8. sijan.

Naisissa Nina Itkonen meloi pronssille seitsemän ja puoli minuuttia Ruotsin Michaela Lindbladin perässä. Yksi suomalaisen maratonmelonnan suurimpia ihmeitä Esa Huovan nousun ohella on Ninan nousu vuodesta 2011 vuoteen 2012. Silloin Lindblad, Ruotsin tuleva toivo, ei voinut enää mitään Ninalle.

Kaksikoissa sisuuntuneet Rasmus Jaruta ja Jacob Holst haastoivat tosissaan Olsenin ja Blackin taipuen vasta loppukirissä.

 Kuvassa Nikolai Black ja Rene Cummerou Olsen pitävät vauhtia. Peesissä kärsivät Björn ja Magnus Ljungberg. Taustalla Ruotsin nuoret huippulahjakkuudet Emil Svensson ja Emil Nyholm.

Kauden komeetta José Ramalho voittoon Amsterdamin legendaarisella maratonilla

Pääsiäisenä melottiin Amsterdamin kanavissa Waterland Marathon 42. kerran. Kilpailu on kasvattanut suosiotaan vuosi vuodelta - eikä vähiten sen takia, että pääjärjestäjänä toimii Hollannin takavuosien maratonguru Edvin de Nijs. Osallistujien joukossa on nähty monia kansainvälisen tason maratoonareita Manuel Bustosta Tomas Jezekiin. Viime vuonna voiton vei Alankomaiden oma tähti Joep van Bakel.

Tänä vuonna Espanja johdatti kilpailuun oman armadansa tarkoituksenaan valloittaa kärkisijat urakalla. Portugalin José Ramalho päätti lähteä mukaan kisaan, sillä hänen kuntonsa alkuvuoden kisoissa on ollut rautaa Iberian niemimaalla. Ramalho halusi kohdata viimein Espanjan ykköstykki, hallitsevan K2-maailmanmestarin ja K1-luokan hopeamiehen, Ivan Alonson, olihan Ramalho kärsinyt peräsinongelmista MM-maratonilla hallittuaan kisaa alkumatkasta. Alonson kuultua Ramalhon ilmoittautumisesta hän houkutteli mukaansa kaksikkokaverinsa Emilio Merchanin, joka puolestaan toi mukanaan oppipoikansa Alexandro Sanchezin. Davis Rodriquez ei myöskään malttanut olla osallistumatta, sillä tästä vuodesta on tarkoitus tulla lopullisesti miehen kansainvälinen läpimurto.

100 melojaa pakkautui lähtöön ja tiukan starttikaaoksen jälkeen Ramalho spurttasi irti pääjoukosta laineillaan ainoastaan neljä espanjalaista. Toisen kannon jälkeen kilpailureitti kulkee palan matkaa vain metrin syvyisessä kanaalissa, joten takana tulevien on helppo imeä kärkimelojia kiinni myötäaaltoja apuna käyttäen. Irtautuminen on myöskin lähes mahdotonta. Nyt kärsijäksi joutui itse maestro Merchan, joka ei tiennyt, kuinka matalaa reitillä itse asiassa onkaan. Ramalho peesasi leikitellen raskastekoisempaa Merchania, joka kulutti voimiaan yrittäessään pitää takaa-ajajia etäällä.   

14 melojaa oli yhdessä  ja matkaa maaliin 500 metriä. Oli kyse klassisesta lopputaistelusta. Voittoon meloi Ramalho, jota pystyi tosissaan haastamaan vain Merchan, joka otti hopeaa. Rodriquez sai mannaa pronssin muodossa. Etukäteen espanjalaisten ykköstykki Alonso jäi karvaasti neljänneksi ennen Sanchezia. Tshekin ykkösmies Michael Odvarko oli kahdeksas, juuri ennen Pohjolan parasta, Norjan 23-vuotiaiden MM-pronssimiestä Mathias Hamaria. Paras hollantilainen oli kymmenenneksi sijoittunut Bram Brandjes, joka nöyryytti van Bakelin sijalle 11.

Waterland Marathon kuuluu maratonien klassikkosarjaan ja on yksi sen arvostetuimmista kilpailuista. Kilpailijat pitävät kilpailuista, jotka alkavat jostakin ja päättyvät jonnekin muualle klassiseen tyyliin ilman puuduttavaa saman kierroksen hinkkausta. Näyttää siltä, että Euroopassa mikään ei ole muuttunut terävimmän kärjen osalta. Parhaat melojat tulevat edelleenkin Espanjasta ja piikkinä heidän lihassaan on läntinen heimoveli José Ramalho. 'Melontaaläpivuosikymmenten' on saanut myös vihiä, että Portugalin menestys ei ole pelkästään Ramalhon harteilla tänä vuonna. Slovakian EM-maratonilla kesäkuussa saattaa kajahtaa varsinainen pommi.

http://www.youtube.com/watch?v=i1OVwUTOwuQ

https://www.youtube.com/watch?v=1xcdgSIXaSs

Quo Vadis Suomen maratonmelonta

Neiti kevät on yhyttänyt Suomenniemen. Kilpailukausi 2014 on jo ovella. Kansainvälisillä areenoilla, mm. Espanjassa ja Etelä-Afrikassa, kilpailut ovat jo olleet tovin melojien arkipäivää. 

'Melontaaläpivuosikymmenten' on huolestuneena seurannut suomalaista kilpailukalenteria. 29.3. virallisessa maratonmelonnan kilpailukalenterissa on kaksi kilpailua - toukokuussa ja elokuussa. Huhuja muista kilpailuista on kuulunut, mutta huhut ovat huhuja. Varsinkin maakunnissa asustavat maratonmelojat painivat motivaatio-ongelmissa. Miksi harjoitella, jos ei voi ulosmitata kuntoaan säännöllisesti? 

'Melontaaläpivuosikymmenten' ei ole huolissaan pääkaupunkiseudulla asuvien melojien motivaatiosta, josta pitävät huolen esimerkiksi kadehdittava Merimelojien Keskiviikkokisat-sarja, joka on tavallaan nykyinen versio perinteikkäästä Maraton cup -kulttikilpailusarjasta. Vireä toiminta eteläisessä Suomessa on tuottanut lajin tulevaisuudentoivot. Toki emme voi unohtaa Tampereen seudun melontatehdasta. 

Vesi virtaa, melojat melovat. Kilpailujen vähäisyydestä huolimatta 'Melontaaläpivuosikymmenten' toivottaa hyviä harjoituksia suomalaisille jalon lajin parissa. 

MM 2014 Oklahoma Kotisivut avattu

http://oklahomariverevents.org/2014-canoe-marathon-world-championships

Rauman Seudun Melojat 30 vuotta

Suomalaisen maratonmelonnan kaikkien aikojen menestynein seura Rauman Seudun Melojat (RSM) juhli sunnuntaina 30-vuotista taivaltaan. Seura aloitti vuonna 1984 selkeästi harrastuspohjalta tavoitteinaan retket ja jokimaratonit. Ei kestänyt montaakaan vuotta, kun RSM nousi laajalla rintamalla eri melontamuotojen selkeäksi ykkösseuraksi maassamme. Seura profiloitui vahvasti maratonmelontaan, jonka oheistuotteena menestystä tuli myös rata- ja WWR-melonnassa.

RSM:ssä oli kultaisina vuosinaan varsin kunnioitettava määrä kansainvälisen tason melojia. Seuraava lista ei edes pyri olemaan kattava otos suurelle melontayleisölle tunnetuista nimistä, jotka ovat edustaneet RSM:ää ja saavuttaneet SM-mitaleita, vaan osa heistä: Tapani Krappe, Jani Krappe, Marko Krappe, Timo Grönlund, Olli Kares, Kari Heinilä, Tauno Salonen, Jouni Salminen, Arja Juusela, Pekka Juusela, Aulis Hiltula, Tapani Hiltula, Mauri Hiltula, Vesa Katavisto, Jukka Kotilehto, Kimmo Nurmi, Matti Kuusisto, Mikko Kuusisto, Markku Kuusisto, Pasi Wallin, Esa Wallin, Jussi Wallin, Kimmo Kaupinsalo, Jarmo Väkiparta, Pirjo Väkiparta, Jari Väkiparta, Esa Huova, Veijo Simpanen, Simo Simpanen, Vesa Tainio, Kirsi Ehoniemi, Jari Heinonen, Marko Tuohimaa, Tero Linden, Ville Peijarinniemi, Juuso Välimaa, Jesse Töllikkö, Jarno Koponen, Sami Laine, Vilho Koponen ja Osmo Mäki-Jaakkola.

Edellä mainitun joukon saavutukset kotimaiden ja ulkomaiden melontakarkeloissa lyhyehköllä aikavälillä MM-melontoja myöten hakevat vertaistaan suomalaisen maratonmelonnan historiassa. Vaikka kilpailijat ovat tulleet ja menneet perinteikkään seuran historiassa, RSM:n rungon ovat muodostaneet seuran puuhamiehet ja -naiset, jotka ovat säilyneet hämmästyttävän samoina 30 viime vuoden ajan.

 'Melontaaläpivuosikymmenten' toivottaa onnea Rauman Seudun Melojille!