Open Nordic kayak marathon championships

http://melojat.net/wp-content/uploads/2015/04/PM-invitation_2015.pdf

Cyrille Carre - maailman paras all around -meloja

Uskomattomalle baskerimaan monipuolisuusihmeelle maistuu matka kuin matka. 'Melontaaläpivuosikymmenten' on jo kauan seurannut Carren hulppeaa melontauraa, mutta viimeistään kuluneen viikonlopun ratamelonnan EM-kilpailut todistivat Cyrille Carren olevan melonnan kirkkaimpia tähtiä. Carre ei valittele, vaan antaa tulosten puhua puolestaan. Mies tunnetaan vaatimattomana ja tavoitteellisena urheilijana. Kun yksi steppi on otettu, hän on heti valmis ottamaan seuraavan.

Carre on profiloitunut Mr. Fouriksi, mitä vahvistivat tuoreet niukat nelossijat sekä 500 että 1000 metrin matkoilla Tshekin EM-kisoissa. Viime syksynä hän jäi neljänneksi maratonmelonnan MM-kisoissa Oklahomassa. Kaksi vuotta sitten Carre haastoi maratonmelonnan MM-kisoissa Kööpenhaminassa loppuun asti Hank McGregorin ja Ivan Alonson, mutta jäi pronssille. Pronssia hän sai Moskovan MM-melonnoista 5000 metrin matkalta. Cyrille Carre on kaksinkertainen maailmanmestari: legendaarinen juniorien MM-kulta vuodelta 2002 Zamorasta espanjalaisten kotivesiltä sekä vuodelta 2007 kajakkikaksikoiden 1000 metrin mestaruus. 

Carre on lajilegendan maineessa myös Ranskassa. Kovassa melontamaassa 15-kertainen mestari on harvinaisuus. Cyrille Carre on kotonaan myös jokimaratoneilla, mistä osoituksena on esimerkiksi de l'Ardeche -maratonin kaksikkojen voitto Tomas Slovakin kanssa vuodelta 2013.

On vaikeaa kuvitella, kuka pystyisi voittamaan monipuolisuudessaan Cyrille Carrea. 'Melontaaläpivuosikymmenten' kysyi Carren uraa seuranneelta ranskalaisvalmentajalta, mikä on miehen salaisuus. Valmentaja LeBeaun mielestä on harvinaista, että samassa miehessä kulminoituu täydellinen tekniikka, uskomaton fyysinen kapasiteetti sekä tinkimätön harjoittelu. Carre ottaa jonkin tavoitteen, tekee kaikkensa sen saavuttamiseksi - ja ottaa seuraavan tavoitteen. Racicen nelossijat eivät todellakaan jää Cyrille Carren vuoden ainoiksi meriiteiksi.

Britannian ylivoimaa

Maratonmelonnan kausi 2015 on alkanut Iso-Britannian melojien komennossa. Joukkueen taso on ollut uskomaton. Näyttää siltä, että saarivaltakunnan maratoonarit ovat vihdoin päässeet yli entisen kultapoikansa Ben Brownin siirtymisestä elämästä nautiskelijoiden kerhoon. 

Jo legendaarinen 202 kilometrin Devizes to Westminster näytti, mitä tuleman pitää. Ensi kertaa kisan historiassa voiton vei sekapari Lizzie Broughton-Keith Moule huippuajalla 16h 40min. Broughton on naisten maratonin MM-hopeanainen ja Moule on siirtynyt maratonmelonnan pariin 200 metrin spesialistista.

Amsterdamin Waterland-maratonilla britit meloivat peräti nelosvoittoon. Tim Pendle oli loppukirin nopein ennen Andrew ja Tom Danielsia. Keith Moule nappasi 4. sijan. Ensimmäinen ei-britti oli Italian Filippo Vincenci viidennellä sijallaan, mutta jo selvästi jäljessä kärkinelikköä. Saksan uusi maratontykki Andrew Heilinger oli kuudes ennen Belgian maratonkisoja keväällä hallinnutta Dries Corrijnia. Huomioitavaa on, että paras espanjalainen Alejandro Sanchez oli vasta kahdeksas ja Emilio Merchan 12. Tshekin tykki Michael Odvarko oli 9. Hollannin omat tähdet Joep van Bakel ja Bram Brandjes miehittivät sijat 10 ja 11. Pendle meloi pohjaimuisen reitin kunnioitettavalla 4.22 tonnin vauhdilla. Naisten ykkönen oli niin ikään Lizzie Broughton.

Huhtikuun 25. päivä melottiin Pohjoismaiden avoimet maraton kilpailut Tanskan Maribossa. Kilpailussa ei ollut mukana brittejä, mutta kovia tanskalaisia senkin edestä. 31 tanskalaista miehittivät kärkisijat Pedersenin voittaessa tuulisella Maribo-järvellä vauhdilla 4.25. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten suomalaiset olisivat tässä joukossa pärjänneet. Odotukset suomalaisia kärkimaratoonareita kohtaan ovatkin tällä hetkellä korkealla, sillä viestit harjoituskaudesta ovat vähintäänkin lupaavia. Nyt on vain toivottova, että suomalaisten keihäänkärki pysyy iskukykyisenä läpi tärkeimmän keväisen harjoituskauden.

Saksalaiset isojen miesten malleina

Suomalaiset yli 90 kiloa painavat maratonmelojat ovat vuosikausia tuskailleet isojen kehojensa sopimattomuutta pieniin kapeisiin kilpailuvälineisiinsä. Ei ole helppoa kiskoa lonkat kiinni kajakin kyljissä maratonkilpailuja. Kajakin paine lonkissa tukkii myöskin herkästi tärkeitä hermoratoja ja estävät veren normaalia virtaamista alaraajoihin, mikä aiheuttaa jalkojen puutumista aina tunnottomuuteen asti. Kantopaikalla jalat eivät kannakaan ja eteneminen muuttuu itselle tuskalliseksi mutta ulospäin humoristiseksi. Jokimaratoneilla on masentavaa jäädä kiinni kivikkoon, kun kevyemmät kilpakumppanit lentävät kivien yli vailla pienintäkään pohjakosketusta. Sileän veden maratonilla ottaa päähän, kun kevyemmät, itseään huonommat melojat roikkuvat leikitellen tsunamimaisella peesiaallolla, ja taas vastavuoroisesti näiden alle 90-kiloisten keijukaisten peesiaalto tuntuu lähinnä vitsiltä. Motivaatiota ja itseluottamusta syö myös se, kun pienetkin aallot tulevat syliin kajakin uidessa melkein pinnan alla.

Petteri Ehoniemi ja Jussi Wallin pohtivat kyseistä ongelmaa vuonna 2003 ajaessaan Bergeniin maratonmelonnan maailman cupiin. Kajakiksi miehet olivat valinneet Plastexin K2 Thunderin, joka oli parhaimmillaan, niin kuin monet muutkin kaksikot, alle 180-kiloiselle miehistölle. Miesten massa huiteli märillä vaatteilla ja meloilla lähes 200 kilossa. Ehoniemi ja Wallin olivat tottuneet olemaan maratonpiireissä niitä isoimpia kavereita, mutta rannalla ennen lähtöä miehet menivät sanattomiksi - kerrankin. Uudenmallista kajakkiaan Neumann Cometia tuunasivat lähtökuntoon kaksi miestä, joiden rinnalla Ehoniemi ja Wallin näyttivät lähinnä avaimenperiltä. Saksalaiset yli kaksimetriset ja toista sataa kiloa rasvatonta lihaa sisältävät Marc Westphalen ja Falk Zimmermann siinä valmistautuivat lähtöön. Westphalen oli lentänyt suoraan Duisburgin ratamelonnan maailman cupin Saksan nelikköjoukkueesta kiskomaan maratonia kaverinsa Zimmermannin kanssa. Suomalaiset eivät saaneet silmiään irti saksalaisista alfauroksista.

Startissa Saksan pojat lähtivät kuin kuppa Töölöstä. Lopputuloksissa he saavuttivat uskomattomasti pronssia Unkarin ja Espanjan vanavedessä, vaikka kantopaikat olivat heille tervanjuontia. Ehoniemi ja Wallin eivät olleet nähneet ennen mitään vastaavaa ja päättivät jatkaa uraansa. Wallin tilasi saman tien Willy Neumannilta isoille miehille sopivan kajakin ja miehet päättivät, että seuraavan vuoden MM-maratonilla maailman cupin 13. sija paranee. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja loppukesän Tampereen SM-maratonilla Ehoniemen välilevy pullahti kesken kaksikoiden kultataistelun. Petteri Ehoniemellä alkoi viiden vuoden taistelu selkänsä melontakuntoon saamiseksi.  Wallin aloitti oman korpivaelluksensa yksikkömaratonmelojana törmäten vuosi toisensa jälkeen isojen miesten ongelmiin.

Vuonna 2007 Wallin tutustui Descenso del Sellassa jättiläismäiseen tshekkiin - Petr Jamboriin. Jambor painoi niin ikään yli 100 kiloa ja meloi matalassa Sella-joessa kaksikossa kuin vimmattu. Jambor saavutti urallaan arvokisamitaleja maratoneilla helmenä Singaporen kajakkiyksiköiden MM-hopea Hank McGregorin kuitatessa toisen maailmanmestaruutensa. Isoilla miehillä oli ja on siis sittenkin lajissa toivoa.

Sittemmin välinevalmistajat ovat vastanneet huutoon ja valmistaneet entistä kantavampia yksikkökajakkeja. Esimerkiksi Nelon Moskito ja Zasteran Sprinter kantavat yli 110-kiloisia urheilijoita. Tshekin miesvuori Josef Dostal voitti vuoden 2014 MM-kultaa 1000 metrillä 113-kiloisena. Enää Ehoniemi ja Wallin eivät jaksa huolestua, vaikka vaa'at huutavat hoosiannaa kolminumeroisten vartaloiden alla.  

Legendojen Bergenin MM-maraton vuonna 2004

Tänä vuonna tuli kuluneeksi vuosikymmen kenties kovatasoisimmista MM-maratonmelonnoista kautta historian. Kilpailut pitivät sisällään lukuisia tapahtumia, joita suomalaiset seurasivat Norjan kuninkaan kesähuvilan puistossa suut ammollaan.

Heti junioreissa nähtiin tasoa, joka veti sanattomaksi. Britannian Paul Wycherley kyttäili koko kisan salmiakissa ja iski loppukirissä mestaruuteen. Suurin ennakkosuosikki isäntämaan Øyvind Sølberg jr jäi niukasti pronssille. Lapsenkasvoinen hentoinen bambi nimeltään Benjamin Brown kiinnosti kevyellä kosketuksellaan veteen kovasti faneja. Kaikkien ällistykseksi tämä lähinnä voimistelijan näköinen fauni voitti kakkosryhmän sijoittuen viidenneksi. Sijalla 13 oli Irlannin Barry Watkins voittaen sadasosilla Ruotsin suomalaistennöyryyttäjän Bjørn Grønstedtin. Muuan Jakub Adam meloi 20:nneksi. Kenelläkään suomalaisella ei ollut pienintäkään aavistusta, millaiseksi legendaksi tshekki vielä nousisikaan. Naisjuniorit voitti täysin ylivoimainen Stefania Cicali.

Miesten sarjassa nähtiin armoton taistelu vaikealla radalla. Tähti toisensa jälkeen kolaroi, kaatui tai muuten vain hyytyi. Keskeyttäjien lista oli täynnä ennakkosuosikkeja: Michael Leverett, Tomas Jezek, Steffen Burkhardt, Jari Väkiparta, Sabino Candela, Marco Lipizer, Istvan Salga ja Edwin de Nijs. Lähes 40 km:n kilpailun voitto oli kahden kauppa. Kupletin juoni oli sellainen, että uransa kukkeinta vaihetta melova Manuel Busto Fernandez vei ja muut yrittivät vikisten roikkua peesillä. Busto syöksyi heti alussa kärkeen ja dominoi kisaa koko ajan. Lopussa mukana oli enää Tanskan fyysinen ihme Michael Kongsgaard, jonka lihassolujen kombinaatio on uniikki, hitaiden lihassolujen määrä on niin iso, ettei maitohappoa pääse muodostumaan ennen kuin äärimmäisessä maksimiponnistelussa. Kongsgaard joutui genetiikkansa uhriksi, loppukiri ei irronnut mestaria vastaan, ja hänelle jäi tyytyminen sekunnin tappioon Bustolle - Asturian ihmemiehelle. Pronssille meloi enteellisesti Shaun Rubenstein. Tulosluettelo pullistelee melonnan historiaa: Ant Stott 5., Attila Jambor 6., Kiko Vega 7., Gary Mawer 8., Erik Verduyckt 11., Cyrille Carre 13., Paul Slater 14., Peter Ribe 15., Nic Riosa 17., Jan Laenen 19. Naisten voitto liukui niin ikään Italiaan. Elisabetta Introini oli ykkönen.

Juniorikaksikoissa kotikatsomo Eirik Verås Larsenin johdolla hurrasi uusille maailmanmestareille Øyvind Sølberg jr:lle ja Karl Vegard Antonsenille. Viimeisenä maaliin meloi pari Ben Brown - Thomas Daniels lähes kymmenen minuuttia voittajista.

Miesten kaksikoissa jännitettiin lähinnä sitä, kuka tulee toiseksi ja miten vastaavat haasteeseen suomalaiset Jussi Wallin ja Vesa Tainio. Manuel Busto ja Oier Aizpurua Aranzadi meloivat käsittämättömällä itseluottamuksella alusta loppuun ja voittivat selkeällä viiden sekunnin marginaalilla Unkarin tähtiparin Istvan Salga - Attila Jambor. Yhtä selkeä pronssipari oli Unkarin vanhemmat legendat Viktor Szakaly ja Krisztian Szigeti. Neljännen sijan karvasta kalkkia nielivät taas kerran Hollannin de Nijs ja te Linde. Viidennestä sijasta kilpaili tasapäin neljä paria. Tiukan taiston veivät Etelä-Afrikkaan Stott ja Rubenstein. Suomalaisten pettymykseksi Vesa Tainion käsi oli tulehtunut pahasti. Tainio oli käynyt Raumanmeren juhannusjuhlien likaamassa Otanlahdessa uimassa SM-maratonin jälkeen ja rakoille menneeseen kämmeneen oli livahtanut ärhäkkä pöpö. Varamies Väkiparta istui Tainion tilalle samaan kajakkiin Wallinin kanssa. Yllättävän hyvin Väkiparta jaksoikin raivokkaasti meloneen Wallinin tahdissa. Miehet tulivat ensimmäiseen kantoon   suuressä kärkiporukassa kolistellen röyhkeästi Tomas Jezekin ja Martin Kolandan meloja. Vaiherikas kilpailu toi suomalaisille 16. sijan. Maaliin tultuaan Wallin liukastui Magnus Siverbrandtin maahan jättämään banaaninkuoreen ja syöksyi päistikkaa alppiruusupuskaan lyöden toisen lonkkansa kiveen ja toisen kantoon. Espanjalaisten juhliessa tuplamestaruuttaan Wallin kävi näyttämässä näille paisuneita lanteitaan ja sanoi: "Jos ei olisi kantopaikkoja, juhlanne olisivat laimeampia".

Masters Games 7-25.8.1985 Toronto Kanada

Teksti ja kuvat Leo Kaukianinen

( Julkaistu Meloja lehti no.6 1985)

Masters Games-kilpailut olivat ensimmäiset urheilun historiassa ja tarkoitetut yli 35-vuotiaille entisille ja nykyisille aktiiviurheilijoille. Osanottajat oli jaettu 5 vuoden välein ikäsarjoihin 35-60v. Toronto oli saanut kunnian olla ensimmäinen järjestävä kaupunki. Lajeja oli 24, joista melonta yhtenä vesiurheilumuotona. Perinteisistä lajeista olivat edustettuna mm. yleisurheilu, soutu, purjehdus, uinti, koripallo, pyöräily, jääkiekko jne.

Ajatus osallistumisesta Masters Games-kilpailuun kiteytyi mielessäni jo syksyllä 1984. Ensimmäinen takaisku valmistautumisessa sattui marraskuussa -84. Tällöin revähtivät koripallopelissä oikean polven nivelsiteet. Kuukauden pakollisen harjoitustauon jälkeen pääsin aloittamaan harjoittelun uudelleen. Tukisidettä käyttäen alkoi hiihtokilometrejä kertyä. Voimaharjoittelu kuului myös ohjelmaani allasmelonnan lisäksi. Maaliskuun 17 päivänä avovesikauden alkaessa takana oli yli 1000 km hiihtoa ja muutama kilpailu: Pääkaupunkihiihto ja tottahan toki myös Finlandian pakkashiihto. Päivittäiset avovesimelontaharjoitukset sujuivat ilman vilustumisia räntäsateesta ja pikku pakkasista huolimatta. Helsingin kaupungin Kyläsaaren puhdistamon sulassa sain tarpeellisia kovuutta melontaani. Olivathan seuratoverini Suomen eturivin melojia. Kesäkauden melontaharjoittelu sujui suunnitelmien mukaisesti. Kanoottikin tuntui liikkuvan taas pitkästä aikaa vauhdikkaasti. Saarijärven Yöttömän yön melonta koskineen (57km) oli useampana vuotena kiehtonut mieltäni. Päätin osallistua kilpailuun, joka pidettiin 30.6.1985 lähtöpaikan ollessa Karstulassa ja maaliintulon Saarijärven Summasaaressa. Pahin, mitä tässä vaiheessa voi kilpailijalle sattua, tapahtui minulle. Sain vasempaan ranteeseeni jännetuppitulehduksen. Fysikalisen hoidon myötä pakollinen 10 päivän melontatauko oli tosiasia. Harvoin tulee melontakaudella juostua niin paljon kuin nyt juoksin. Rannelasta ei juoksua haitannut, eikä myöskään voimistelua toispuolisine voimaharjoituksineen.

Kanoottiliiton Heino Lipsanen oli hoitanut ilmoittautumiset sekä muut tarpeelliset asiat mallikkaasti Kanadaan. Ainoastaan lähettämämme USA:n teleksiin, jossa tiedusteltiin kanootin vuokrausta, ei tullut vastausta. Tarkoitukseni oli matkustaa USA:han kolme viikkoa ennen kilpailua ja harjoitella siellä. Nyt tulikin pulma eteen. Onneksi Finnairilla oli urheiluhenkinen ystävä, joka hoiti oman kilpakanoottini USA:han. Lähtökin oli jo ovella. ”Töpinpuoleen” kuuluivat vaimoni sekä molemmat poikani. Matkan USA:han olivat varanneet Suomi-seuran lennolta 18.7-14.8.85. JFK:n kentällä oli kenttähenkilöstöön kuuluva virkailija vastassa, ja kanootin nouti rahdista oli nopeasti ohi. Sisarenpoikani Martti Miettisen autolla matka jatkui Connecticutin osavaltioon kanootin ”huilatessa” auton katolla. Tukikohtani USA:ssa oli lankomieheni omakotitalo Ridgefieldin kaupungissa Stony Hill Roadilla.

Connecticut on täynnä pieniä lampia, mutta järjestään kaikissa niissä oli vesilläliikkumiskielto. Lampereet ovat näet ns. vesijärviä joista kaupungit ottavat juomavetensä. Tuttavani avulla pääsin kuitenkin harjoittelemaan kahdessakin järvessä. Tosin harjoituskerralta oli maksettava yhden dollarin käyttömaksu. Jo Suomessa olimme päättäneet viettää pari viikkoa kuumassa Floridassa. Vuokrasimme auton kolmeksi viikoksi. Onnekkaasti saimme aivan uuden Ford-henkilöauton, jolla

oli ajettu vain 1800 mailia. Kanootti tukevasti kattotelineellä starttasimme klo.5 aamulla

etelää kohti. Komeaa oli porhaltaa New Yorkin läpi ja edelleen George Washingtonin sillan

yli New Jerseyn puolelle. Tavoitteenamme oli Lake Worth 2200 kilometrin päässä ja alla valtatie 95. Koko maan kattava nopeusrajoitus 55 maili/h (88km/h) tuntui alhaiselta. Useat autoilijat ajoivatkin 60-65m/h. Toisinaan matka taittui rekka-autojen perässä jopa 70 mailin tuntinopeudella. Rekkakuskeilla oli autoissaan CB-radiopuhelimet, joilla he ilmoittivat toisilleen poliisin tutkapartiot. Systeemi tuntui aukottomalta aaltomaisesta ajotavasta päätellen. Tiet olivat koko matkalla 2-4-kaistaisia yhteen suuntaan. Pakollisia pysähdyspaikkoja olivat tietenkin tietullit sekä bensiini/ruoka-asemat Mc Donalds´it tutuiksi hampurilaisineen ja noipeine palveluineen. 2200 kilometrin matkalta tiemaksut olivat yhteensä n. 10 dollaria. Ensimmäisenä päivänä ajoimme 15 tuntia ja ylitimme South The Borderin.

Alligaattorit pysyivät piilossa

Heinäkuun 22 päivänä jouduimme Etelä-Carolinassa hurrikaani Bobin kynsiin. Olimme paikallisradiosta kyllä kuulleet varoituksia, mutta emme osanneet ottaa niitä todesta. En koskaan ole ollut sellaisessa kaatosateessa. Tuntui aivan siltä, kuin kaksi miestä olisi paiskanut ämpäreillä vettä molemmilta sivuilta tuulilasiin. Vaikka pyyhkijät toimivat täysillä, en nähnyt vesiverhon läpi muuta kuin kanootin keulananarut ja edessä ajavan auton hätävilkut, nämäkin vain polaroitujen aurinkolasien läpi. Kanootti tempoi katolla mielettömästi, vaikka se oli sidottu sekä edestä että takaa puskureihin ja keskellä lisäksi kattotelineeseen. Tiellä oli vettä kymmenen senttiä, ja ilmeisesti tästä syystä autoilijat eivät uskaltaneet pysähtyä. Yhtäkkiä auton kattolistat antoivat periksi ja kanootti telinenineen putosi toiselle kyljelle roikkumaan. Onnekkaasti kohdalle sattui motellitaajama, johon ajoimme muiden autoilijoiden perässä. Seuraavana aamuna klo. 10 myrsky oli kuin pyyhkäisten ohi. Kommellusten jälkeen matka jatkui kanootti rengaskorjaamolta saadun kuorma-auton sisärenkaan päälle kiinnitettynä. Perille Lake Fothiin saavuimme matkan kolmantena päivänä. Lehmän henkäykseltä tuntuva lämpö (+34° c) otti matkalaiset vastaan. Tukikohtana meillä oli suomalaisen omistama lepoisantunnelmallinen Granda Garden hotelli Frederal Higwayllä. Harjoittelemaan pääsin täydellä teholla heti tulopäivänä Lake Osbornella. Kuumuuden vuoksi tein aamulenkin klo. 7 aikoihin ja iltalenkin kaksitoista tuntia myöhemmin. Järvellä oli uintikielto alligattorien takia. Tosin minä en nähnyt niitä lainkaan, vesikäärmeitä kylläkin. Luotin siihen, että useimmat alligaattorit olivat kasvis- ja kalansyöjiä. Oli mahtava tunne meloa järveltä lähevillä mutkaisilla joilla. Monikaan floridalainen ei varmaan ollut nähnyt mahonkista kilpakanoottia. Rannat olivat näet mustanaan ihmettelijöitä. Eräänä päivänä päätimme ajaa Floridan eteläkärkeen Key Westiin. Varhain aamulla, klo. 5:n tienoissa, starttasimme kanootti auton katolla kohti uusia paikkoja. Mahtavia siltoja (pisin 7 mailia) ihmetellen saavuimme ennen puolta päivää perille. Kauniinpia paikkoja saa maailmasta hakea! Meksikonlahti vihreänä tien oikealla ja Atlantti turkoosinsinisenä vasemmalla puolella, häikäisevän valkoisia hiekkarantoja ja bungaloweja silmänkantamattomiin! Ajoimme auton Meksikonlahden rantaan. Kanootti alas ja vesille! Oli hämmästyttävä tunne, kun näki monen metrin syvyydessä olevat korallit.

Imu, jota en unohda

Lähestyessäni taas kerran pengerryksen päässä olevaa monen kilometrin pituista siltaa, ihmettelin kanootin kevyttä menoa. Alitajunta pani varoituskellon soimaan päässäni. Katsoessani parin sadan metrin päähän, huomasin kauhukseni puolen metrin korkuisen ristiaallokon vellovan sillan alla. Silloin tajusin, että olin tullut liian lähelle siltaa ja että imu veti kanoottia kohti hyökyjä. Yrittäessäni kääntää kanoottia, ei peräsin totellut lainkaan. Melalla sain kanootin käännettyä takaisin päin, ja lähdin melomaan vimmatusti kohti turvallisempia vesiä. Katsoessani rannan kiintopisteitä, havaitsin kanootin menevän pikemminkin taakse- kuin eteenpäin. Nyt tuli kiire! Voimani äärimmilleen ponnistaen sain muutaman vaaksan kerrallaan kanoottiani eteenpäin. Katsoessani taas kerran maamerkkejä, katseeni osui nimikylttiin: ”Shark Bay”! Silloin vasta pelästyinkin! Onneksi imu oli jo hellittämässä. Jalat ja kädet täristen meloskelin ”muina miehinä” perheeni luokse. Myöhemmin kuulin, että imu aiheuttavat nousu- ja laskuvesi. Jos olisin joutunut imun vietäväksi, se olisi kuljettanut minut kuusi tuntia Atlantille ja tuonut toisen kuuden tunnin jakson aikana takaisin – jos olisi. Lähin paikka olisi ollut 200 mailin päässä sijaitseva Kuuba. Nöyrin mielin lähdin ajamaan kohti Lake Worthia kokemustani ihmetellen. Floridan matkaan sisältyi myös parin päivän ”trippi” Bahaman Nassauhun, käynti Disney Woldissa sekä Kenedyn avaruuskeskuksessa, missä onnekkaasti näimme sukkulan lähdön. Unohtaa ei sovi myöskään San Augustinen alligaattorifarmia. Florida on melonnan harrastajalle hienoa seutua, siellä kaikkialla on jokia ja pieniä lampia. Pari viikkoa oli kulunut kuin siivillä, ja oli aika palata pohjoiseen. Tuhdilta tuntui taas Miettisen Eijan kaalisoppa iänikuisten pitzzojen jälkeen. Ns. tyhjennysharjoituksen tein West Redding -järvellä. Puolentoista tunnin rehkimisen jälkeen olo tuntui melko ”matsilta”. Kantaessani kanoottia autolle, järven rannalla ilta-auringossa ongella istuskeleva tummapappa katsoi minua ryppyisellä naamalla ja kysyi: ”Will better now?” Pysähdyin todella ajattelemaan, onko tässä mitään järkeä. Eihän siinä muuta voinut sanoa, kuin: ”One hudred per cent”. Torontoon ajoimme luonnollisesti Niagaran putousten kautta. Toronto on suurkaupunki, jonka väkiluku on yli kaksi miljoonaa. Perille saavuimme kilpailuja edeltävänä päivänä. Master Games oli voimakkaasti esillä katukuvassa. Identifioinnin jälkeen aloimme etsiä melontapaikkaa, joka olikin aivan maailman korkeimman CN-towerin (n. 550m) helmoissa. Melontapaikaksi oli valittu 10 minuutin laivamatkan päässä sijaitseva Centre Island. Ratapoijut oli vedetty saariston keskelle olevalle suojaiselle 1,5 km:n pituiselle suoralle. Paikka oli täydellinen.

Peesaajat tuotti järkytyksen

Huomasin saapuneeni aivan viimmeisten joukossa. Muiden harjoitukset olivat jo täydessä käynnissä. Iltalenkin ja hyvin nukutun yön jälkeen olimme hyvissä ajoin klo.8 kilpailupaikalla. Melojia oli 12:sta maasta, yhteensä lähes 350. Loppukilpailulähtöjäkin oli peräti 60. Kilpailut alkoivat minun osaltani heti aamulla K1-500M alkuerillä. Olin omassa erässäni toinen. Eriä oli kaksi, ja niistä kummastakin selvisi neljä parasta loppukilpailuun, johon lisäksi pääsi yksi meloja ajan perusteella. Loppukilpailu melottiin samana päivänä klo.14. Alkuerien perusteella arvioin, että austraaliaiset olisivat pahimpia vastustajiani. Lähtö ja voittajan maaliintulo ilmoitettiin haulikon laukauksella.

Loppukilpailu oli erittäin tasaväkinen 250 m:n kohdalla oli vielä viisi kanoottia rinta rinnan. Olin päättänyt aloittaa loppukirin 200m ennen maalia, mutta niin näyttivät suunnitelleen muutkin.

Viimeiset kymmenet metrit runnoin kuin sumussa, pelkillä käsivoimilla. Hävisin kilpailun voittaneelle australialaiselle vajaan kanootin mitan. Kolmanneksi tullut jäi puolestaan minusta n. metrin. Vielä saman päivän iltana suoritettiin k1-5000. Startti tapahtui klo.19 lämpötilan olless +28°C varjossa. Vauhti oli alusta lähtien lova. Kärkijoukon muodosti viiden melojan ryhmä, johon kuuluivat minun lisäkseni kaksi australialaista sekä yksi USA.n ja yksi Kanadan edustaja. Kilpailu suoritettiin kahtena kierroksena. Ensimmäinen kierros mentiin australialaisten ja USA:n miehen johdolla, mutta ryhmä pysyi hyvin koossa. Kokemuksesta tiesin että meloja, joka ensimmmisenä ampaisee viimeiselle ”tonnille”,on 90%:n vaarmuudella voittaja. Niinpä parisataa metriä ennen viimeistä kaarretta ” tykitin” niin paljon kuin vain irti sain. Onnistuinkin vetämään kanootin mitan etumatkaa. Kaarrekin meni hyvin, toisin kuin australialaisilta, jotka ajoiva kolinasta ja metakasta päätellen yhteen. Selkä notkuen kiskoin kohti maalia. 700 m:n kohdalla hypähti sydämeni kurkkuun, kun molemmaata australialaiset tuikkasivat kanoottinsa ”peesiini”. Olin kysynyt ennen kilpailuja tuomareilta, noudatetaanko Master Gamessa uutta peesaussääntöä, jonka mukaan johtavan kanootin laineella saa olla koko viimeisen tuhatmetrisen. Vastaus oli selkeä: ”no”. Huusinkin peesaajilleni, että heidän pitäisi ottaa omat ratansa, mutta turhaan. Mielessäni kävi kaikki harjoittelun rasitukset, pikkupakkasissa ja räntäsateessa melotut harjoituskilometrit. Hoin itselleni: ”selällä, selällä”. Tiesin, että jos veto lähtee vain käsillä, on peli pelattu. Merkillisesti jostkin ilmaantuu vielä voimavajoja, kun kilpailu on tasaväkinen. 200 metriä ennen maalia otin itsestäni kaiken irti. Palleaan koski vietävästi ja keuhkot olivat kuin tulessa. Viimeisellä poijurivillä olimme vielä jokseenkin tasoissa. Kuulin, miten kuuluttaja huusi:”very hard finish!” Ei siinä kukaan antanut periksi. Voitin kilpailun metrin erolla.

Maalissa australialaiset heittivät vettä päälleni. Minä puolestani laususkelin heille ”kohteliaisuuksia”, jotka eivät siedä painoasua. Jälkeenpäin selvisi, ettei heille ollut tiedotettu vanhan peesaussäännön noudattamisesta. Anteeksipyynnön ja kädenpuristukset olivat paikallaan. Uusi sääntö on melko ilkeä, kun ajatellaan esim. tilannetta, jossa johtavan kanootin takana roikkuu kaksi saman maan melojaa, joista toinen tökkii peesattavan melaa.

Palkintoseremoniat olivat juhlalliset. Itse suuri Gert Fredriksson jakoi palkinnot. Seistessäni voittajana palkintokorokkeella tulivat mieleeni ne lukuisat vaikeudeat ja vastukset, joita olin joutunut kohtaamaan valmistautuessani tälle matkalle. Tämä hetki kuitenkin korvasi kaiken.

Kilpailut jatkuivat minun osaltani parin välipäivän jälkeen k1-25000 m:n maratonmatkalla.

Lähtö oli yhtä kovavauhtinen kuin 5000 m:n kilpailussa, ja sama ryhnä erottui taas joukon kärkeen.

Vuorotellen johtaen tulimme n.10km:n kohdalle, ja oli aika imeä kanoottiin sijoittamastani pullosta

urheilujuomaa. Mutta vaikka imin todella posket lommolla, en saanut suuhuni pisaraakaan. Tulin siihen johtopäätökseen, että letkun alapäähän laittamani pyöränventtiili oli tukkeutunut nesteen sisältämistä suolakiteistä. 15 km:n kohdalla oli pakko mennä laituriin ja kiskaista venttiili irti. 30°:n helle oli vienyt jo pahasti nestehukan puolelle. Melonta oli yhtä kramppia ja tuskaa. Etenkin kaksi

viimeistä kilometriä olivat työn takana. Yli puolet kilpailijoista keskeytti helteen vuoksi.

Kilpailun voitti USA:n edustaja, kanadalainen oli toinen, australialainen kolmas ja minä neljäs.

Amerikkalaiset olivat kehittäneet aivan oman tyylin pitkänmatkan melontaa varten.

Vartalon kääntö oli melkeinpä ylilaaja ja penkin korotus 5-6 cm. Mikä kummallisinta, vauhti oli alusta loppuun murhaavan kova. Minkäänlaista irtiottoa en havainnutm en edes kaarteissa. USA:ssa ja Kanadassa pitkänmatkan melonnat ovat hyvin suosittuja kilpailuja.

Keskustellessni amerikkalaisten kanssa selvisi, miksi en ollut onnistunut vuokraamaan kanoottia.

USA:ssa on vain 350 rekistöröityä melojaa, eikä läheskään kaikilla heistäkään ole omaa kanoottia.

Seurat omistavat pääsääntöisesti kanootit, joilla melotaan ”lukujärjestyksen” mukaan. Kanootit ovat siis todella tehokkaassa käytössä.

Lepo kesken harjoitusrääkin

Master Games-kilpailut olivat yleisesti ottaen hyvin järjestetyt, ja melontapaikka oli valittu hyvin. Sitä voisi vaikka verrata Helsingin Seurasaareen, jos ”Seurasaaren” keskellä olisi 1,5 km:n melontaradat. Centre Island on hyvin suosittu torontolaisten virkistyspaikkana, minkä ansiosta katsojia oli runsaasti. Henki kilpailupaikalla oli mahtava. Kaikki olivat iloisia ja välittömiä. Sain monta kirjeenvaihtoystävää ja paljon oli melojia, jotka kyselivät Suomen oloista. Kilpailujen järjestäjät ihmettelivät kovasti, miksi Suomi oli lähettänyt ainoastaan yhden melojan. Esim austraaliaisia oli 12. Käsitykseni onkin, että esim. seuratoverini Unto Elo olisi tehnyt siistiä jälkeä palkintopöydällä, ja olihan meillä muitakin kovia tekijöitä. Minun osaltani kilpailut päättyivät tuohon maratonpäivään. Märät varusteet kassin ja auton keula kohti USA:ta. Perillä Connecticusissa olimme klo.3:n tienoissa aamuyöllä. Aikataulu oli tiukka. Jo seuraavana päivänä, 14.8 nousimme Finnairin DC-10:llä ilmaan JFK:n kentältä. Oli aika huokaista helpotuksesta. Huolet olivat muiden murheita. Jälkeenpäin olen ihmetellyt erästä seikkaa. Kun olin harjoitellut melko rankasti puoliväliin kesää ja sitten jouduin pitämään käsivamman vuoksi yli viikon pituisen melontatauon, olisi luullut, että tosimelonnat oli melottu. Ensimmäisten varovaisten melontalenkkien jälkeen tunsin suorastaan uhkuvan melontahaluja. Liikeradat olivat laajoja, ja voimaakin tuntui olevan mahdottomasti. Lepo kesken harjoitusrääkkiä? Jos taas ajatellaan näinkin pitkää, 4 viikkoa kestävää harjoittelu- ja kilpailumatkaa ”omin nokkineen” vierassa ympäristössä, on siinä omat pulmansa. On kuljetusongelmat, harjoittelu, huolto, puhumattakaan useista ilmoittautumista kilpailupaikalla. Kuulutuksia on seurattava, samoin joukkuenjohtajien kokouksia ym. Ihme, että selvisin. Suuri kiitos kuuluu perheelleni sen antamasta tuesta, samoin Amerikassa asuville sukulaisille sekä Kanoottiliitolle, ja omalle seuralle Merimelojille, jota minulla oli kunnia edustaa.

Kauden 2015 kv. maraton

-European Masters Cup 1-2 July Bohinj/SLO
-European Championship 3-5 July

-World Cup 1-2 August Brandenburg/GER

-Masters Wold Cup 9-10 September Györ/HUN
-World Championship 11-13 September